keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuonna 2015

Viimeisiä viedään vuotta 2015 ja on tullut aika summata vuoden kohokohdat yhteen postaukseen. Tämmöset vuoden yhteenvedot on mun mielestä aina postausten parhaimmistoa ja nythän niitä putkahtelee vähän joka puolelta, jee! :) Vuodenvaihde on kyllä kivaa aikaa, kun saa summata kuluneen vuoden jutut ja kuitenkin taas ollaan jo uuden äärellä kun ensi vuosi kolkuttelee ovella :) 

Suosittelen muuten itse kullekin summaamaan menneen vuoden hyvät jutut ja mielellään jopa sanomaan ne jollekin ääneen. Tässä tämä elämä soljuu eteenpäin ja on niin helppo ajatella että eipä tässä nyt erikoisempia ole tapahtunut, mutta kyllä aivan varmasti jokainen löytää hienoja hetkiä vuoden varrelta kun alkaa miettimään. Niitä hetkiä on hyvä hetki muistella ja miettiä! Itse en tosin tänä vuonna missään nimessä sanoisi että eipä ole erikoisempia tapahtunut, sillä tämä vuosi on ollut elämäni merkittävin monellakin tapaa. Erikoisia juttuja riittää yhdelle vuodelle aivan riittämiin! :D

Tammikuu

Tammikuun alkupäivinä pakkailtiin Markuksen kanssa matkalaukkuja ja varastoitiin niitä tavaroita mitkä ei mukaan mahtuneet. Ja sitten me lähdettiin matkalaukkuinemme kohti uutta elämää! Edeltävänä syksynä tehty päätös muuttaa Lontooseen konkretisoitui. Meillä ei ollut varsinaista syytä lähteä; ei töitä odottamassa eikä asuntoa eikä edes ketään ystävää Lontoossa. Oli vain tunne että tätä pitää kokeilla. :) 

Tammikuussa jos koskaan elettiin todella päivä kerrallaan. On aika erikoinen fiilis saapua parin matkalaukun kanssa vieraaseen maahan ja kaupunkiin ja lähteä siitä sitten rakentamaan elämää. Tutustuttiin Lontooseen, käytiin asuntonäytöissä, haettiin vimmatusti töitä, kohdattiin vastoinkäymisiä niin asunto- kuin työmarkkinoillakin ja ennenkaikkea odotettiin. Odotettiin että puhelin soi ja työkuviot (ja sitä kautta myös asuntokuviot) menisivät eteenpäin. Ei ollut ihan helpointa aikaa tuo, mutta itsehän me oltiin sinne lähdetty! 

Epäsäännöllinen ja epävarma elämä jätti treenit varjoonsa niin että koko tammikuussa käytiin lenkillä vain muutaman kerran. 

Helmikuu

Asunnon ja töiden metsästys oli edelleen agendalla helmikuun alkupuoliskolla. Majoituimme aina noin viikko kerrallaan airbnb-asunnoissa tai hotelleissa. Viikko kerrallaan siksi, että uskoimme, toivoimme ja tiesimme että muutos tilanteeseen voi tulla hyvinkin äkkiä. Työnhaku osoittautui turhauttavaksi ja siten myös asunnon haku. Henkistä kriisiä pukkasi välillä, mutta nyt voin jo sanoa että olipahan kasvattava kokemus! ':)

Ja niinhän siinä lopulta kävikin että Markus löysi yhtäkkiä töitä aikataululla "huomenna aloitus" ja sen jälkeen parin päivän päästä minä löysin meille asunnon johon muutettiin heti seuraavana päivänä kun asia oltiin sovittu. Asioilla on siis todellakin tapana järjestyä vaikka ajoittain siihen uskominen saattaa olla koetuksella! :) 

Helmikuussa saimme jo ensimmäiset vieraatkin kylään ja turisteilimme heidän kanssa yhdessä pitkin Lontoota. 

Maaliskuu

Maaliskuu oli kotiutumisen kuukausi, kun vihdoin matkalaukkuelämän jälkeen sai ankkuroitua itsensä yhteen paikkaan. Samalla treenitkin alkoi löytää säännöllisen rytminsä takaisin. Hankittiin salikortit naapuruston salille, itse liityin paikalliseen triathlon-seuraan ja alettiin tutustua alueen lenkkireitteihin. Aloin käydä triathlon-seurani spinning-tunneilla sekä uintiryhmässä. Eräs sunnuntai vuokrattiin myös uuden ystäväni Heidin kanssa maantiepyörät Richmond Parkista ja nautittiin erittäin kesäisestä maaliskuisesta sunnuntaista muiden maantiepyöräilijöiden seassa

Itse iloitsin jo saavani töitä toukokuun alusta lähtien, joten elämä tuntui todella rullaavan eteenpäin. 
Huhtikuu

Huhtikuussa Kunnolla-blogi näki päivänvalon! :) Kävin Mallorcalla neljän päivän pyöräilylomalla ja innostuin niistä postaamaan niin innokkaasti että päätin aloittaa kokonaisen blogin treeniasioiden ympärille. 

Alkuvuoden vähäiset kuntoilut kostautuivat Mallorcalla, ja piiputin itseni ihan tyystin pitkällä vuoristolenkillä. Ymmärsin sentään myöntää tappioni ja tilata taksin hotellille, ennen kuin mitään pahaa ehti tapahtua. Mallorcan reissusta kirjoittelin täällä, täällä ja täällä

Kävin myös Suomessa heittämässä parin viikon työkeikan ja samalla pääsin lenkkeilemään ja treenailemaan tutuissa maisemissa pitkästä aikaa. Huhtikuussa sain myös kuulla että toukokuulle luvatut työt Lontoossa siirtyisivätkin eteenpäin koska minulle kaavaillussa projektissa oli tullut viivästys. Lontoon kuukaudet olivat kuitenkin hioneet mun hermoista jo timanttia, joten tämä harmittava takaisku ei pilannut sentään koko kuukautta. ;)

Toukokuu

Vappu juhlittiin vielä Suomessa ja toukokuun puolella matkasin takaisin Lontooseen ja toin vihdoin sen maantiepyöräni mukanani. Lopulta kauhean jännityksen saattelemana uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa sillä ajamaan Lontoon liikenteen sekaan! Se laskettakoon yhdeksi vuoden suurista henkisistä voitoista :

Kävin Niken järjestämällä yhteislenkillä tavatakseni Running like a girl -kirjan kirjoittajan Alexandra Heminsleyn ja pari kertaa Raphan järjestämissä naistenilloissa kuuntelemassa mielenkiintoisia puhujia. Kirjoitin postauksen meidän hitaampien juoksijoiden puolesta (täällä), joka on edelleen yksi mun omista lempparipostauksista. 

Lisäksi käytiin nauttimassa Miamin auringosta toukokuun lopulla. Aurinko tekee aina hyvää! :) Reissussa jäi treenit vakaista aikomuksista huolimatta melko vähälle vaikka tuleva puolimaraton jo kummitteli mielessä. 

Kesäkuu

Kesäkuussa odotteli vuoden ensimmäinen urheilutapahtuma, Helsinki Half Maraton. Nyt kun tätä alkuvuotta tarkastelee, niin ei ollut ihmekään että varsin vaikea reissu siitä tuli. Kisaraporttia HHM:ltä löytyy täältä

HHM:n jälkeen vietin viikon pohjanmaalla ja rohkenin kysyä Ninniä uintiseuraksi. Vesi oli kesäkuun alussa vielä jäätävää mutta seura oli hyvää :) 

Toinen tapahtuma odotteli heti tuon HHM:n jälkeisen viikon lopulla, kun osallistuin Himos Triathlonin kuntosarjaan. Siitä jäikin paljon HHM:ää parempi mieli, vaikka viiden naisen sarjassamme jumbosijan otinkin eikä väliajatkaan oikein mairitelleet. Tapahtumasta huokui kuitenkin positiivinen meininki ja niin kisaajat kuin järjestäjätkin kannustivat kaikkia. Maalissa tarjoiluja hoiti Soile, jolle uskaltauduin tunnustamaan että olen seurannut hänen blogiaan :) 

Kesäkuussa tehtiin myös ensimmäinen roadtrip lounaiseen Englantiin ja hienosteltiin Royal Ascotissa. Molemmat näistä oli aivan ikimuistoisia kokemuksia! Cornwallin jylhät maisemat ja Kuningatar Elisabethin näkeminen suht lähietäisyydeltä sykähdyttävät yhä näin talven pimeinä iltoinakin. :)

Kirjoitin blogin historian kirkkaasti luetuimman postauksen koskien pyöritystekniikkaa, joka puhututti etenkin fillarifoorumilla. Uskaltauduin itsekin pikkuhiljaa jo hieman paremmin Lontoon kaduille pyöräni kanssa.


Heinäkuu

Heinäkuussa kävin kokeilemassa avovesiuintia Hyde Parkissa, mutta vesi ja vesikasvit yököttivät sen verran että siitä ei tullut muutaman vedon jälkeen mitään. Ahdistuin edessä siintävästä maratonista, mutta koitin selättää tuskani lähtemällä lenkille. 

Poistuin ensimmäistä kertaa pyöräni kanssa Lontoosta ja kävin Windsorissa pyöräilemässä paikallisoppaan avustuksella. Regent's Parkin ringittämisen jälkeen tämä oli aivan mahtavaa vaihtelua ja Windsorin ison puiston suljetuilla teillä pääsi pyörän selässäkin vähän rentoutumaan pitkästä aikaa

Reissasin heinäkuun aikana Tallinnaan ja myöhemmin toiselle reissulle Suomeen. Suomessa kävin Kangasala Triathlonilla Kunto+ sarjassa, joka oli oikein mukava hyvänmielen tapahtuma sekin, vaikkakin joitakin ensikertalaisen ontumisia oli järjestelyissä havaittavissa. Omaan tekemiseeni olin tyytyväinen ja se olikin parempaa kuin Himoksella! 

Sain kuulla että eteenpäin siirtyneet työkuviot menivät lopulta täysin puihin, mutta totesin että hyvä niin. Ei siinä sitten kovin kauaa mennytkään kun päähäni pälkähti loistava yritysidea ja päätin tarttua tuumasta toimeen sen kanssa. 


Elokuu 

Elokuussa löysin hyvän maratontreeniflown ja löysin jopa palan metsää Lontoosta. Ostin maraton mielessäni myös uudet lenkkarit ja lenkkeilinkin suht ahkerasti. Lisäksi pyöräily alkoi vihdoin sujua ilman suurta jännitystä myös Lontoon Regent's Parkissa. 

Pääsin uudestaan pyöräilemään Windsoriin, tällä kertaa toimien itse oppaana ystävälleni Heidille. Päivä oli upea ja aurinkoinen, vaikka Heidille osuikin rengasrikko.


Elokuussa matkustelin jälleen myös täällä Englannissa, ensin Shakespearen synnyinkaupunkiin Stratford-upon-Avoniin ja myöhemmin kuun lopulla lähdettiin isommalla porukalla pitkäksi viikonlopuksi Lake Districtille. Lake District (postausta täällä ja täällä) on yhä edelleen yksi suosikkimatkakohteistani ikinä, erityisesti reilun neljän tunnin vaellus eksymisineen on jäänyt pysyvästi hienona kokemuksena mieleen. Sinne on kyllä vielä päästävä joskus takaisin! :) 

Ahkerat lenkkeilyt kostautuivat harmikseni penikkavaivana kuun lopulla. 

Syyskuu 

Syyskuussa jouduin penikkavaivan vuoksi pitämään juoksutaukoa ja samalla kadotin hyvän juoksuflown. Kun jalka sitten parani (onneksi jo parin viikon levon jälkeen) ei juoksu enää huvittanutkaan. Pyöräily oli kivaa, mutta lähenevä maraton pakotti lenkkipoluille. Tämän ansiosta pohdiskelin myös sitä että miksi pitää ottaa stressiä liikunatavoitteista ja asetin jo tavoitteita vuodelle 2016. Niillä mennään edelleen!

Aivan reissuton ei ollut syyskuukaan, sillä käväistiin Bilbaossa ja San Sebastianissa hakemassa vielä vähän kesätunnelmaa syksyisen Lontoon keskelle ja syömässä herkullisia pinstoxeja navat pullolleen. Kävin myös seuraamassa ensimmäistä kertaa koskaan ihan oikeita pyöräilykisoja Lontoon keskustassa.
Lokakuu 

Lokakuun alussa tein taas lyhyen Suomi-visiitin ja sain sillä reissulla viimeisen voitelun maratonille, 25 km pitkiksen Elisan kanssa. Edellinen yli 20 km olikin elokuulta ennen penikkavaivoja. Maraton alkoi hermostuttaa siinä määrin että yritin vain unohtaa koko asian.

Tein jälleen lyhyen työkeikan Suomeen ja pääsin pitkästä aikaa vähän työmatkapyöräilemäänkin. 

Lokakuun 18. se sitten koitti, vuoden päätavoite liikunnan saralla - Amsterdamin maraton! Reissu ei ollut missään nimessä helppo, mutta maaliin sekin lopulta tultiin. Ja jos ei muu, niin maaliin pääseminen ainakin oli kertakaikkisen mahtavaa! :) Maratonraportti löytyy täältä.

Loppukuukausi meni liikuntojen osalta hyvin kevyesti maratonista palautuen. 

Lokakuun lopulla syksyn aikana tehdyt suunnitelmat ja valmistelut konkretisoituivat vihdoin kun  perustin kahden yhtiökumppanin kanssa oman yrityksen. Tämä oli ehdottomasti yksi vuoden ja koko elämäni merkittävimpiä päiviä! Yrityksen kanssa oli sen verran tekemistä että blogissa oli hiljaista pitkään.


Marraskuu

Marraskuussa Kunnolla-blogiin ei tullut yhtäkään postausta, johtuen täysin siitä että mulla oli kädet täynnä töitä. Olin Suomessa pidemmällä työkeikalla ja iltahommina tein oman firman juttuja. Onnekseni ehdin kuitenkin edes lenkille kaimani ja blogikollegani Sporttaillaan -Hannan kanssa :) 

Marraskuu meni ihan hujauksessa ohi ja suoraan sanottuna teki vaikeuksia kerätä edes tähän postaukseen neljää kuvaa marraskuulta

Joulukuu 

Ohi hujahtanut lähes treenitön marraskuu sai mut ottamaan ryhtiliikkeen treenin suhteen ja joulukuun teemaksi muodostuikin jouluputki. Jouluputki sisälsi treeniä vähintään 30 minuuttia joka päivä joulukuun alusta jouluaattoon saakka. Ja oli paras idea pitkään aikaan! :) 

Jouluputki sujui muuten mainiosti, mutta lopulta ihan lopussa yksi päivä jäi välistä yltyneen flunssan takia. Treenirytmi muodostui kuitenkin uudestaan ja lajit vaihtelivat juoksun, kuntosalin ja uinnin välillä. Tapaninpäivänäkin tuli ihan automaattisesti lähdettyä lenkille vaikka varsinainen putki loppui jo. (Joulupäivänäkin olisi muuten, mutta se sää ei ollut ihmistä varten...) 

Joulu meni rattoisasti maaseudun rauhassa Tiistellä, mutta vuosi vaihdetaan tällä kertaa Lontoossa.
Siinäpä se, mun vuosi 2015. Huh minkälainen se olikaan! Kaiken muun hyvän lisäksi vuoteen mahtuu joukko uusia ystäviä ja tuttavia, jotka sekä Lontoo että blogi on tuoneet tullessaan. Liikunnallisestihan vuosi ei ollut ollenkaan aikaisempien parin vuoden tasolla (että sinänsä erikoinen ajankohta perustaa treeniblogi ;) ) mutta sen suhteen olen itselleni armollinen - tässä on nyt ollut vähän kaikkea... 

Saas nähdä kiihtyykö vauhti ensi vuonna! Siis ihan konkreettisesti juoksuvauhti tai sitten tämä elämän tahti :) Ei kai siinä auta kuin pitää lätsästä kiinni ja antaa mennä vaan täysiä?

Aivan erinomaista Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille! Toivottavasti 2015 oli teillekin antoisa, mutta olkoon 2016 yhä edelleen taas parempi - ensi vuodelle toivon terveyttä, menestystä ja iloa niin itselle kuin kaikille teille lukijoillekin! :) 

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää Joulua! :)

Joulu se tulla jolkottaa ja niin jolkotan minäkin! 

Jouluputki on vielä aattoa vaille valmis ja se meni eilistä lukuunottamatta ihan putkeen. Haastellisia päiviä oli useita mutta ne vaan todistivat että nämä on järjestelykysymyksiä ja se puoli tuntia järjestyy kyllä päivästä kuin päivästä. Täytyypä pitää se seuraavalla kertaa mielessä kun ei muka millään ehtis treenaamaan :)




Etukäteenkin jo tiesin että joitain haasteellisia päiviä tulee olemaan ja niinhän niitä olikin. Useampanakin päivänä oli kiirettä työpäivän ja iltaohjelman välissä, mutta niin vaan se 30 minuutin lenkki sinne väliin mahtui (ihan tehokkaitakin sellaisia koska kiireen vuoksi piti muka juosta kovaa :D). Viime perjantaina oli todella väsynyt olo myöhäisen lennon ja sen päälle tehdyn aamuisen työvisitiin jälkeen, mutta niin vaan jaksoin mennä salille kun niin olin päättänyt (ja sehän se vasta piristikin!). Lauantaina oli yökyläreissua Tampereella ja koko päivä kaupungilla ja vaikka kaikki oltiin päivän päätteeksi vähän poikki niin niin vaan lähdettiin kaikki koko porukalla vielä illalla lenkille (ja oltiin kuin jostain juoksuvaatemainoksesta jossa kaksi miestä ja kaksi naista kirmaa hymy huulilla rinnakkain). Olinpa kerran myös niin myöhään Lontoossa menossa salille, että se oli jo mennyt kiinni (tai siis sali menee sunnuntaisin jo seitsemältä kiinni eli tosi aikaisin) ja niin vaan vetäisin hyvät kotitreenit siihen sitten tilalle. Vaikka siis kotitreenit on mun mielestä vähän yli-ihmisten heiniä normaalisti. Nämä ainakin ovat kaikki suoria esimerkkejä joissa jouluputki näytti voimansa ja ilman sitä olisi varmasti jäänyt treenit siltä päivältä välistä.  Edelleenkin oon 100% sitä mieltä että olipa loistava homma tämä putki! :) Suosittelen kaikille!

Ihan puhtain paperein en tosiaan putkesta kuitenkaan selvinnyt, kun nyt jo useamman päivän orastava flunssa tuntui eilen pahenneen sen verran että en tohtinut päivällä lähteä itseäni mihinkään riuhtomaan. Vaikeita tuollaiset lepopäätökset tälläisen putken kanssa, mutta tulipa tehtyä ja täytynee nyt vaan päästä siitä yli...





Nyt olen melkoisen Suomi-turneen päätteeksi siirtynyt Lapualle Joulun viettoon ja täällä aion pysyä kunnes jälleen on aika suunnata takaisin Lontooseen. Kuten kuvista näkyy niin täällä vilisee tonttuja pikkuapureineen joka nurkalla. Täytyy yrittää vielä viimeinen ilta ennen aattoa olla kunnolla! ;) 

Eiköhän se pukkikin sieltä pääse paikalle vaikkei lunta olekaan - tontun tapaan vaan lenkkarit jalkaan ja menoksi! ;)

Oikein rentouttavaa ja kivaa Joulua kaikille! :)

Tontut matkalla seuraavaan paikkaan... ehkä just teidän ikkunan taa? ;)

torstai 10. joulukuuta 2015

Mistä on hyvät PT:t tehty?

Personal trainereita on nykyään vähän joka oksalla ja hyvä niin. Se tarkoittaa vaan sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita terveydestään ja valmiita ostamaan palveluita sen edistämiseksi! Omaan hyvinvointiin sijoittaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin :) Nykyään tosiaan varmasti löytyy jokaiselle jotakin, se omanlainen PT. 

Käsittääkseni Personal Traineriksi saa tällä hetkellä itseään nimittää kuka tahansa, riippumatta liikunnallisesta taustasta tai koulutuksesta - se ei siis ole mitenkään suojattu nimike. Uskoisin kuitenkin että ainakin Suomessa PT:t ovat pääosin vähintäänkin sekä itse ainakin jonkin verran liikunnallisia että käyneet jonkin tarjolla olevan koulutuksen tähän ammattiin. Eiköhän jo markkinatalous ohjaa tähän suuntaan tai ainakin ihmettelisin jos PT:n ammatissa voi joku täysin epäasiantuntija menestyä. Mutta koska tätä palvelua tehdään ihmiseltä ihmiselle ja kaikki me ollaan erilaisia eikä ihan ilmaisesta lystistäkään ole kyse, niin kyllä siinä vähän kannattaa miettiä keneltä näitä palveluita hankkii ja mitä siltä itse haluaa.

Itse olen aikoinani aloittanut salitreenin kolmen kerran PT-paketin avulla ja sanoisin että se on ollut jopa käänteentekevä paketti koko treenihistoriassani - ei todellakaan mikään turha palvelu siis! Myöhemmin ostin samalta PT:ltä vielä uuden paketin, saadakseni uudenlaisen saliohjelman, oppiakseni lisää liikkeitä joita voin itsekseni treenata salilla ja treenatakseni ensimmäiselle puolimaratonille siinä saman ohjelman avulla. Sen jälkeen olen saanut ja käyttänyt kolmen kerran PT-paketin kaupanpäällisinä salille liittyessäni. Nyt sain ja käytin yhden PT-kerran ilmaiseksi jälleen salille liittyessäni. Lisäksi lasken PT-palveluksi myös Tuukan maratonkoulun, joka oli 10 kk kestävä henkilökohtainen ohjaus yhteis(pienryhmä)treeneillä höystettynä - ei siis ihan varsinainen PT-palvelu mutta hyvin lähellä.  
  
Mulla on jo jonkin verran siis kokemusta asiakkaan näkövinkkelistä minkälaista tarjontaa on PT-markkinoilla ja sen perusteella myös osaan jo sanoa mikä tyyli ja tyyppi itselle sopii. Eilinen PT-sessio herätti paljon ajatuksia mitä minä odotan Personal Trainerilta ja minkälainen PT on hyvä - tein siitä ihan listan. Seuraavat kohdat ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, eivätkä välttämättä sovi sellaisenaan kaikille, mutta suosittelen kyllä miettimään mitä itse PT:ltä odottaa jos sellaista harkitsee hankkivansa. 
 

Tuukka yltää mun standardeihin :)

  
1) PT:n pitää olla ainakin vähän parempi, osaavampi, vahvempi ja nopeampi kuin minä. Jollain se auktoriteetti on ansaittava. Ei todellakaan tarvi olla olympiavoittaja tai sellaisen valmentaja - riittää että on edes vähän parempi kuin minä itse. Itse liikun myös sillä tasolla, että tämän kohdan täyttäminen ei pitäisi olla liikunta-alan ammattilaiselle homma eikä mikään.
2) PT:n pitää olla ainakin jollain tavalla samoihin asioihin suuntautunut kuin minä. Omassa tapauksessani siis puhutaan mielellään henkilöstä joka on itsekin vähintään kokeillut joskus puolimaratonia (mielellään kokonaista) ja tietää muutenkin kestävyyslajeista ja etenkin sitä tukevasta voimatreenistä. Arvostan kyllä ketä tahansa "kovaa tekijää" ja uskon että kaikilla voisi olla minulle jotain annettavaa, mutta kun nyt kerran harvemmin on sellaista luksusta että voit palkata kymmenen eri tyyppiä antamaan kivasti vähän uutta näkökulmaa, niin parasta että sillä yhdellä ainoalla on myös eniten annettavaa.
 
3) PT:n pitää jollain tavalla saada mut ylittämään itseni. Siitähän sille maksetaan! ;) Tämä voi tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä että kun tehdään liikesarjoja, niin niitä viimeisiä toistoja PT saa musta irti vielä useita vaikka olisin itse lopettanut jo viisi toistoa sitten. Tai esimerkiksi saa mut juoksemaan pidemmälle tai kovempaa kuin olisin uskonut tai edes itse yrittänyt. Tämän tavoitteen saavuttamiseen on useita keinoja (hyvän tai pahan kautta), mutta se joka tapauksessa vaatii PT:n ammattitaitoa sen verran että näkee koska liikutaan oikeasti äärirajoilla. PT:n pitää osata vaatia tarpeeksi - ei liikaa eikä liian vähän. 

4) PT:llä pitää olla paljon tietoa. Itsekin luen aika paljon kaikenlaista terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää, joten saatan olla välillä vähän haastavakin asiakas kysymyksieni kanssa. Ihmisen kehoon liittyen kun on faktojen lisäksi paljon monenlaisia subjektiivisia kokemuksia, voimakkaita mielipiteitä, hyvin erilaisia tutkimustuloksia ja sitten ihan sellaista naistenlehti-hölynpölyä joka totena esitetään. En oleta että PT:llä olisi absoluuttinen totuus olemassa kaikkeen (jos hän näin väittää niin sitten kyllä hälytyskellot alkaa soimaan) mutta odotan kysymyksilleni vastineeksi kattavaa keskustelua ja pohdintaa, jotka osoittavat että asioihin on perehdytty. Parhaimmillaan PT:llä on myös omakohtaisia näkökantoja, jotka perustuvat hänen oman itsen lisäksi myös muihin asiakkaisiin tai muuten omiin verkostoihin - tämä taas linkittyy takaisin kohtaan 2 koska silloin todennäköisimmin liikumme samojen kysymysten äärellä.

5) PT:n pitää kuunnella ja ymmärtää että mitä minä haluan ja tavoittelen. Toiseksi viimeisenä mutta ei tosiaankaan vähäisimpänä! Vaikka itse PT olisi erikoistunut maksimaaliseen lihasten kasvatukseen, niin hänen pitää ymmärtää että jos minun tavoitteet on kestävyysurheilussa ja sitä tukevassa voimaharjoittelussa, niin nämä ovat eri asioita, eikä minun tavoitteekseni muutu maksimaalinen lihastenkasvatus vaikka hän olisi siitä kuinka innoissaan (siksi jälleen myös kohta 2 - ollaan innostuneita samoista jutuista). Sinänsä yksinkertainen juttu, mutta ei ollenkaan itsestäänselvyys. 

6) Henkilökemiat täytyy synkata. En tiedä onko joku tästä eri mieltä, mutta itse ainakin pidän erittäin tärkeänä myös sitä että juttu luistaa (siis silloin kun ei mennä sykkeet korvissa) eikä PT:lle tarvi esittää mitään mitä ei itse ole. Jos palkkaat kalliilla rahalla itsellesi personal trainerin, niin kyllä hänen on oltava sellainen ihminen jota ihan mielellään tapaa.  

Tältä näyttää se itsensä ylittäminen.

  
Jos mun eilinen PT-sessio kirvoitti tälläisen ajatusketjun, niin arvata saattaa että joko se oli tosi hyvä tai tosi huono. Valitettavasti joudun toteamaan että jälkimmäinen oli kyseessä. 
Kyseessä oli pelkkä tutustumiskäynti, joten en odottanut paljoa enkä tiennyt kyseisestä PT:stä etukäteen yhtään mitään - en edes nimeä. No, tämä kyseinen PT oli sellainen mua nuorempi nainen, joka oli aloittanut työt tuolla salilla vasta juuri maanantaina. Oikein mukava nainen kyllä, mutta voi ei, ei ollenkaan täyttänyt vaatimuksiani.

1) Fyysisesti heikompi kuin minä (mitattuna ainakin käsipainoissa) ja juossutkin eläissään vain max 10 km.
2) Oli erikoistunut nyrkkeilyyn, mikä sinänsä kyllä kuulostaa ihan hauskalta, mutta ei just nyt osu mun lajeihin.
3) Antoi liian pienet painot mun käyttöön (liittynee kohtaan 1), kehui valtavasti jo ennenkuin olin mitenkään poikki. "One more you can do it!" kun minä oon että eihän tässä oo edes hiki vielä. En ylittänyt vaan ennemminkin alitin itseni. 
4) Apua tämä oli pahin. Sanoi että jos haluan vatsamakkaroista eroon (ei tosin osoittanut mun makkaroita vaan omia olemattomiaan), niin täytyy pitää keskivartalo tiukkana joka liikkeessä. Se pitää kyllä pitää tiukkana - totta - mutta ihan muista syistä! Kyllä ne vatsamakkarat tulee tai menee sen mukaan mitä syö - se on sitten eri asia mitä niitten alla kehittyy. Lisäksi hän sanoi myös että itse tekee salilla aina tosi pienillä painoilla, koska ei halua isoja lihaksia, koska ei halua muuttua miehiseksi. Aaarghh tää on yks mun all-time-inhokki klisee!! Naiset, ei ne miehiset lihakset sieltä yhtäkkiä pompahda esiin vaikka vähän isommilla painoilla huhkisikin. Suosittelen kokeilemaan! Pelottavaa että tuollaista kuulee "ammattilaisen" suusta. 
5) No tämä sentään toimi! Olin listannut mitä tunnilta haluan ja suunnilleen ne kaikki sain. 
6) Kuten sanottua niin oikein mukava nainen kyllä oli kyseessä, mutta etenkin koska kohta 4 meni niin pahasti metsään niin ei tästäkään ihan täysiä pisteitä voi antaa. Ei vaan voi. 

No, ei tosiaan mennyt rahat hukkaan, koska rahaa en tästä maksanut ja kuten sanottua niin ne jutut käytiin läpi mitä olin toivonutkin. Salilla olevaan TRX-alueeseen en ole nimittäin omin päin uskaltautunut, mutta nyt mentiin sinne ja opinkin uusia liikkeitä TRX:lle. Lisäksi salilta löytyvät wattbiket ovat houkutelleet mua jo pitkään, mutta niitäkään en ole omin päin uskaltautunut kokeilemaan. Tämä mun PT luuli niitä tavallisiksi spinning-pyöriksi ja ihmetteli miksi toistuvasti kutsun niitä wattbikeiksi. Heh :) Onneksi sentään siinä myönsi tietämättömyytensä ja hankki siihen opastuksen kokeneemmalta kollegaltaan... Sepäs olikin mielenkiintoinen vehje ja saatatte kuulla siitä myöhemmin lisää! :)




keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Fall down seven times, get up eight

Jouluputki se on edelleen voimissaan ja toistaiseksi olen koko ajan ollut sitä mieltä että tämä on paras idea pitkään aikaan! Liikkumaan lähtö on todella helppoa kun ei tarvi alkaa vatvomaan itsekseen että menisinkö sittenkin vasta huomenna (siinä lajissa oon nimittäin aika hyvä välillä) ja tosiaan tuommoiset puolen tunnin rykäykset ei tunnu liian raskailta mutta riittävät mainiosti tarkoitukseensa. 

Lajivalinnat mulla on edelleen liikkuneet juoksun, uinnin ja salin välillä. Pyöräilyyn olen kasvattanut pitkän tauon aikana taas pienoisen kynnyksen - on helpompi valita joku "helppo" laji. Vaikka eipä tuo juoksukaan kovin helppoa ole. Perjantaina lähdin hölköttelemään pitkästä aikaa toista kanaalin rantaa mitä yleensä juoksen. Siitä joskus kesällä mainitsinkin että tuonne toiselle kanaalille en mielelläni enää mene koska siellä on monenlaista laitapuolenkulkijaa, mutta lyhyelle lenkille tämä reitti sopii sillä silloin liikutaan vielä normaalimmilla seuduilla. 

Tässä kohtaa meni vielä hyvin kun polku on tosiaankin ihan tasainen ilman mitään laattoja
  
Nuo kanaalien rannat on monessa kohtaa alustaltaan sellaisia sementtilaattoja. Tosi kova alusta siis ja näennäisesti hyvin tasainen, mutta ei kuitenkaan niinkuin tuli huomattua. Siinä rauhassa jolkottelin eteenpäin, kunnes yhtäkkiä toinen jalka töppäsi normaalia korkeammalla olevaan laatan reunaan ja sieltähän tuli maihin ryminällä koko nainen. Tällä kertaa ylpeyden lisäksi kolausta otti molemmat polvet, toinen kämmen ja toinen kyynärpää. Lisäksi mulla oli kaikki lemppareimmat juoksuvaatteet päällä ja kaikkiin (takkiin, paitaan ja housuihin) tuli reiät. Jos tyhmästä päästä kärsii koko ruumis niin kyllä kärsii kömpelyydestäkin!

Silminnäkijöitäkin oli paikalla - asia joka joka kaatumisen yhteydessä tulee ensimmäisenä mieleen ;) Paitsi tällä kertaa murehdin kylläkin aivan ensimmäisenä (jo siinä kohtaa kun tajusin että maihin mennään eikä mitään ei ole tehtävissä) että onhan mun kännykkä ja ambit turvassa kolhuilta... Mitäs sitä omalla kropalla kunhan teknologia selviää kolhuitta? :D Hammasta purren siirryin keräilemään itseäni viereiselle penkille, kun ensimmäinen silminnäkijöistä oli jo paikalla kyselemässä vointia. Irvistellen sain lopulta todettua että ei tässä mitään... Toinen silminnäkijä istui penkillä jonka olin juuri ohittanut ja jonka ohitin jälleen kun lähdin raahustamaan kotia kohti. Hänkin kyseli vointia ja lisäsi sitten perään että take it easy ma'am! 


Osa damageista.


   
Sementti ei tosiaan ole pehmoinen alusta juosta mutta se ei varsinkaan ole pehmoinen alusta kaatua! Perjantai-ilta menikin sitten ihan tyystin haavoja parannellessa ja sohvalla makoillessa. Joka kerta kun nousi seisomaan niin molempiin polviin oikein humahti kipuaalto. Lauantaina sentään jo jatkoin normaalia elämää ja kävin salillakin! Täytyy sanoa että piti jo vähän käyttää mielikuvitusta että miten sen 30 min treenaisi, kun polvet, kyynärpäät ja kämmenet on käytännössä pois pelistä, samoin kuin avohaavojen vuoksi uinti. Lopulta päädyin soutamaan soutulaitteella (haavat jäivät juuri kapulan ulkopuolelle kämmenestä) ja tekemään kyykkysarjan powerplatella sekä lopuksi vatsat. Aika hyvä treeni olosuhteisiin nähden ja todisti vain sen että pari pintaruhjetta ei treeniä katkaise! 

Kaatuiluhan alkaa mulla käydä jo tavaksi. Aikuisiällä olen ollut kumossa jo niin monta kertaa, että en oikeasti tunne henkkoht ketään joka kaatuilisi enemmän. Tai siis eipä nyt tule mieleen ketään kuka ylipäänsä olisi näin yhtäkkiä muuten vaan edes kaatunut!? :D (Ja mahdolliset kaatuilija-toverit saa siis todellakin ilmoittautua!!) Australian aikoina nelisen vuotta sitten kaaduin pariinkin otteeseen - kerran lenkkipolulla kun kompastuin oksaan (silminnäkijöitä oli sellainen täysi golfkentällinen golffareita) ja toisen kerran ihan vaan kävellessä, kun astuin jotenkin huonosti niin että nilkka "nyrjähti" ja menetin tasapainon enkä saanut käsiä mukaan korjausliikkeeseen koska ne olivat hyvin syvällä isoissa takintaskuissani. Näiden jälkeen olen kaatunut ihan kunnolla myös Kroatiassa lomaillessa, kun lenkkeiltiin melko vaativalla polulla jossa oli paljon oksia ja kantoja ja kiviä - tästä mulla on edelleen sääressä jättimäinen ikimustelma muistona vaikka tapahtumasta on jo 1,5 vuotta. Ja nyt sitten Lontoossa suoralla tiellä. Yrittääköhän universumi sanoa että parasta olisi pysytellä vain kotimaan kamaralla? ;)
  


Lenkkimaisemia :)


  
Nyt alkaa jo ruhjeet olla paranemaan päin, vaikkakin molemmissä säärissä on kämmenen kokoiset violetinvihreät mustelmat ja toisen polven isompi haava vielä aukeilee. Uimaan olen kuitenkin jo taas päässyt ja uskaltauduimpa jo takaisin juoksemaankin! Tänään päivittäinen treeni hoitui salin tarjoaman PT:n kanssa. Siitä lisää myöhemmin omassa postauksessaan. :)

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Jouluputki

Halojaa, onko täällä vielä joku lukija!? :D Pahoittelut piiitkästä kirjoitustauosta, mutta sille on ihan hyvä syykin tai oikeastaan kaksi; mun elämä on ensinnäkin ollut todella kiireistä viime ajat eikä mulla oo kertakaikkisesti ollut aikaa ajatellakaan koko blogia ja toisekseen samasta kiireestä johtuen mulla ei ole tähän liikuntateemaan ollut myöskään oikein juuri mitään asiakaan. Mutta nyt on ainakin vähän molempia :)

Kiirettä - ja voisin sanoa kyllä että elämäni kovinta kiirettä - on riittänyt marraskuussa sen takia että olin taas keikkaluontoisesti neljä viikkoa Suomessa tekemässä täyspäiväisesti töitä ja sen lisäksi juuri ennen Suomeen lähtöä perustin oman yrityksen! :) Nuo päivätyöt ja yrityshommat ei varsinaisesti liity toisiinsa, joten marraskuu hujahti ohi tehden vähän niinkun kahdessa vuorossa töitä. Huh! Samalla tietysti Suomen reissuilla pyrin maksimoimaan että ehtisi näkemään kaikkia tärkeitä tyyppejä livenä, joten kaikenlainen some-touhu jäi vallan taka-alalle, blogista puhumattakaan. Ja muutamia lenkkejä lukuunottamatta suuret suunnitelmat käydä vaikka missä salilla ja uimassa jne jne jäivät kiireen jaloissa suunnitelman asteelle. :( 

Lokakuun puolella harrastin yhden NFL ottelun verran myös penkkiurheilua! :)


 
No, nyt kuitenkin ollaan takaisin Lontoossa ja saan keskittyä lähes pelkästään yksiin töihin, joten alkaa vuorokaudesta löytyä taas tunteja harrastuksillekin. Ensisijaisesti sille liikkumiselle, toissijaisesti myös tälle blogillekin :) 

Koska mun marraskuu meni tosiaankin ihan sumussa ohi, en edes lukenut muiden blogeja juurikaan. Korviini kyllä kantautui huhua marrasputki-haasteesta, mutta mulla ei koko kuussa ollut aikaa, energiaa eikä kiinnostusta edes selvittää olisiko siinä jotain ideaa mulle. Nyt kun oon päässyt jopa vähän someen takaisin kiinni ja lueskellut noita marrasputki-juttuja jälkikäteen, niin totesin että sehän olisi nimenomaan mun juttu koska oon vähän tälläinen haaste-ihminen. Vaikka marraskuu meni jo, niin koskaan ei ole liian myöhäistä - niinpä minä haastan itse itseni jouluputkeen! 

Helsingissä nähtiin blogikollegani ja kaimani Sporttaillaan -Hannan kanssa lenkin merkeissä :)


 
Mun jouluputken tavoitteena on treenata joka päivä jouluun saakka vähintään 30 minuuttia päivässä vapaavalintaisesti mitä tahansa lajia. Homman juju on nimenomaan siinä että treeniä tulisi joka päivä - ja koska kyse on vain puolesta tunnista niin eikö tuon pitäisi onnistua! Tavoittelen tässä siis omalla kohdallani uudestaan treenirytmin löytämistä (siis että ylipäänsä tulee lähdettyä) ja toisaalta omien treenirutiinien rikkomista. Mulle on jotenkin aina ollut iskostuneena alitajuntaan että tunti (tai enemmän) kerrallaan on oikea määrä treeniä tai ihan nyt vähintäänkin 45 minuuttia. Että kerran kun nyt lähtee niin kyllähän sitä pitää sen verran jaksaa. Tuon asenteen kääntöpuoli vaan onkin sitten siinä että mitäs jos ei ihan niin paljon huvita ja sitten jää menemättä kokonaan kun kynnys on vähän korkeampi - vaikka sanomattakin on selvää että puoli tuntia on paljon parempi kuin ei mitään. 

Ja vaikka treenin kesto on vain (minimissään) 30 minuuttia, niin jouluputkessa ei ole tarkoitus vetää maksimaalisia HIIT-treenejä joka päivä - jos ollenkaan. Koska lepopäiviä ei tule, niin välillä treenin pitää olla aidosti palauttavaa tai se voi olla sitä vaikka joka päivä. Tällä kertaa tärkeintä on määrä eikä laatu - rytmiin pääseminen, liikkeelle lähteminen ja rutiinien rikkominen sekä uusien muodostaminen. Niistä on joulun odotus tehty :) Tehdään niitä optimaalisesti kehittäviä nousujohteisia treeniohjelmia lepopäivineen ja eritehoisine treeneineen sitten ensi vuoden puolella, jos niikseen. 
 

Ystävän parivuotias lapsi liikutti meitä myös eräs marraskuinen talvipäivä :)

 
Koska otin varaslähdön marraskuun viimeisenä, niin mun putki tulee siis minimissään kestämään 25 päivää - tai tämä on siis tavoite. Tiedän jo nyt että useampikin haastava päivä on tiedossa, joihin sisältyy erinäisiä sosiaalisia kanssakäymisiä ja pahimmillaan niiden välissä vielä matkustamista kaupungista toiseen. Mutta tässä kohtaa en ainakaan ala vielä luovuttamaan, vaan otan haasteen vastaan ;) 

Moni veti marrasputkensa nimenomaan juoksutreeninä, mikä ajatuksena kyllä houkuttelisi itseäkin, mutta koska mulla on taipumusta ollut noihin rasitusvammoihin, sallin itselleni laajemman lajivalikoiman. 
 
Tästä lähtee taas :)


  
Jouluputkea siis on 3 päivää nyt takana ja hyvin pyyhkii edelleen! :D Aloitin haasteen kuitenkin juurikin tuolla juoksulla (salaa elättelin toiveita että onnistuisiko koko setti kuitenkin pelkällä juoksulla) mutta mun pohkeethan meni ihan shokkiin tästä yllättävästä juoksurasituksesta jo ensimmäisellä lenkillä ja ne on nyt ihan sementtiä. Veikkaan että sillä on osuutta asiaan, että viiletin koko marraskuun kokopäiväisesti korkokengissä, jolloin pohjelihas on kokoajan supistuneessa tilassa enkä tietenkään venytellyt niitä koko kuukauden aikana takaisin päin. Siihen kun lisää vielä sen että aika kylmiltään lähdin juoksemaan pitkästä aikaa, niin se oli näköjään sillä selvä. Sellaista peruslihaskipua se kuitenkin on, joten rohkenin juoksemaan vielä toisena päivänä (eilen) toisen samanlaisen puolituntisen. Tänään en kuitenkaan uskaltanut enää enempää jalkojani riskeerata, vaan kävin pitkän tauon jälkeen jatkamassa salijäsenyyttäni (Lontoossa se on ihanan kallista) menin sinne uimaan. Ja ah kuinka kivaa se sitten olikaan pitkästä aikaa ja vieläpä niin että mulla oli koko rata käytössä yksin! 

Tukka putkella siis kohti Joulua! Mites teillä? :)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Amsterdamin maraton 2015

Huh huh. Täällä sitä paistatellaan kotona uusi sulka hatussa. On se kuulkaa pitkä matka tuo 42 km, sen voin todeta heti kärkeen! Mutta aloitetaanpa nyt alusta - maratonpostausta tiedossa jälleen kirjaimellisesti. 

Ne jotka facebookissa seuraavat Kunnolla-sivua, tietävätkin jo että ei mennyt taaskaan putkeen lentojen kanssa. Meillä oli jo muutenkin lyhyt reissu tulossa, koska alkuperäisen aikataulun mukaan meidän oli määrä laskeutua Amsterdamiin lauantaina ennen kolmea iltapäivällä ja takaisin lähdettiin jo maanantaina aamupäivällä (tälläiset lentoajat olivat nimittäin yli puolet halvemmat kuin mitkään muut). Me oltiin jo ihan lähtövalmiina lauantai-aamuna kotona, mutta onneksi Markus alkoi vielä tekemään checkiniä netissä ennen kuin lähdetiin kentälle. Sieltähän sitten selvisikin että lentomme on viisi tuntia myöhässä, mikä tarkoitti että laskeutuisimme Amsterdamiin vasta illalla kahdeksalta. Kertaheitolla sai heittää kiireelle ja kisaexpolle heipat. Kiireen puolesta ei harmittanut, mutta expon puolesta kyllä.

Mulla oli koko lauantai-päivän sellainen vähän epätodellinen olo koko maratonin suhteen. En jotenkin uskonut siihen että tulen sitä juoksemaan. Kävin ostamassa juoksukaupasta geelejä ja flipbelt-juoksuvyön (nämä olin aikonut hankkia sieltä exposta) ja sillä reissulla meinasi joku pikku paniikkikin iskeä ja myyjälle änkytin että mulla on huomenna maraton A-A-Amsterdamissa. :D Kotona iski pahat maraflunssan oireet, kun tärisin vaan vilusta peiton alla (mittasin jo kuumeenkin, mutta siitä ei ollut tietoakaan) ja koko päivän oli pää kipeä. En halunnut siihen ottaa kuitenkaan mitään lääkettä, sillä ajattelin että jos joku oikea flunssa on puskemassa päälle, niin en halua hetkellisesti sen oireita piilottaa. Siispä pakkasin kuumemittarin varmuuden vuoksi laukkuun ja lähdettiin matkaan. Kentällä saimme kuulla että lento oli vielä enemmän myöhässä ja kentällä odottelun aikana lähtöaika siirtyi vielä pari kertaa eteenpäin. Koko tuon ajan mulla oli jotenkin sellainen olo että mahdetaanko edes päästä perille ja olisiko se itseasiassa helpotus ettei päästäisi.



Kansanvaellus jälleen käynnissä.

Tuo portti tuolla sanoo että vielä 500 m jäljellä maaliin!



No, lopulta kun lento viimein oli lähtövalmis ja siihen koneen penkkiin istahdettiin niin yhtäkkiä mulle valaistui että kyllä minä sen maratonin juoksen ja tärkeimpänä: en minä siihen kuole. Tämä ajatus mielessä torkahdin ehkä noin vartiksi ja kun heräsin, olin valmis. Pääkipu oli tiessään ja niin oli kaikki muutkin oireet. Damin kentällä sanoin että nyt on sellainen fiilis että voisin vaikka saman tien lähteä juoksemaan sen maratonin! Lento oli siis fyysisen siirtymän lisäksi myös jonkinsortin henkinen siirtymä, jolle oli ehdottomasti ollut tarvettakin. 

Elisa oli saapunut jo aikaisin aamupäivällä Amsterdamiin ja onneksi saanut haettua munkin numerolapun exposta. Olisi sen vielä sunnuntai-aamullakin ehtinyt hakea, mutta kuka kaipaa ylimääräistä säätöä mara-aamuun? Käytiin siis vielä siinä iltakymmenen jälkeen hakemassa numero Elisalta ja sopimassa missä nähdään aamulla ja mihin aikaan. Majoituttiin eri paikoissa, mutta vain parin korttelin päässä toisistamme. Sitten hotelliin tekemään check-in ja vihdoin puolilta öin nukkumaan. En kyllä meinannut saada nukuttua kun kaikki asiat pyöri mielessä, joskin huomasin että ihme ja kumma, mutta itse maratonia en miettinyt ollenkaan.

Kääks
Apuva



Vähän alkulämppää... :) Ainut flipbeltin huono puoli on että se saattaa näyttää ihmeelliseltä vatsamakkaralta maastoutuessaan noin hyvin mun trikoisiin ja ollessaan täynnä geelejä. :D

Aamulla sitten nähtiin sovitussa paikassa Elisan kanssa ratikkapysäkillä. Ratikat kulkivat jo tuohon aikaan poikkeusreiteillä, mikä vaikeutti reittisuunnittelua ja lennosta vaihdoimmekin suunnitelmaa.  Ratikkaa saatiin odottaa melko kauan, mutta lopulta perille päästiin ihan hyvissä ajoin. Startti oli 9:30 ja olimme noin 8:30 stadionin lähettyvillä. 9:15 oli ilmoitettu että kaikkien täytyy olla stadionin sisällä, joten hyvin piti olla aikaa. Kävimme tutkailemassa narikkasysteemin ja valtavia vessajonoja kauhistellen palattiin vielä tulosuuntaan kauemmille bajamajoille. Yhdeksän aikoihin tavarat oli jo narikassa (samalla hetkellä alkoi sataa tihkuttaa kun luovuin gore-tex takistani) ja mentiin sen juoksijaporukan sekaan joka yritti päästä sisään stadionille. 

Tuo joukko ei tuntunut liikkuvan mihinkään ja siinä joukossa me seistiin yhä edelleen klo 9:30 kun kärki lähti matkaan ja vielä kymmenen minuuttia sen jälkeenkin. Syykin selvisi kun päästiin eteenpäin; kaikki 13 000 maratonaaria tungettiin sellaisesta ihan tavallisesta kapeasta yhden oven levyisestä oviaukosta läpi - ei siis edes pariovista vaan ihan yhdestä ovesta. Kun vihdoin päästiin stadikan sisäpuolelle, niin meidän karsina oli vielä odottamassa lähtölupaa, mutta edellinen taisi olla juuri lähdössä (muistaakseni lähtöryhmiä oli yhteensä kuusi ja me oltiin niistä viimeisessä) ja juoksijoita vilisi stadikan portista ulos jatkuvana virtana. Sinänsä me ei siis myöhästytty lähdöstä, mutta veikkaanpa että meidän takana oli kyllä moni sellainenkin joka myöhästyi omastaan.

Matkalla stadionille.


Ainakin täs ehti mainiosti ottaa vaikka minkälaisia selfieitä.










Oli siellä muutama muukin odottamassa sisäänpääsyä...

Nyt ollaan jo lähellä. Samalla voi ihailla kuinka nopeat kaverit vilistää portista ulos

Siellä se pikkuruinen oviaukko siintää! Tie stadikalle!

Siinä niitä lähtee, enää 42 km jäljellä!


Naapurin karsina lähdössä kohti starttiviivaa. Katsomossa mukavasti porukkaa.

Meidän karsinasta katsottuna stadionin portille. Porukkaa lappaa portista ulos ja samalla vielä sisäänkin.

Superhero! We are all superheroes!

Ei siinä sitten mennyt kauhean kauaa kun meidänkin karsina sai lähtöluvan, mutta koska se käytännössä tarkoitti että meidän joukko vaan siirtyy hitaasti kohti puolen kentän päässä olevaa lähtöporttia, päätin vielä käyttää hyväksi viimeisen vessatauon ennenkuin sekin lasketaan kokonaisaikaan mukaan. Kaiken tuon odottelun aikana oli nimittäin vielä pissahätä ehtinyt iskemään. Toisaalta tuo päätös oli varmasti oikea (kauanko sitä voisi vessahädässä juosta) mutta tämän käynnin johdosta tipuimme kyllä todella sinne porukan hännille lähdössä. Ja vaikka mekin ehdimme ihan hyvin massalähtöön mukaan (ihan kävelyaskelin mentiin kohti starttia porukan mukana) niin kuitenkin porukka oli jotenkin hyvin hajaantunutta jo hyvin äkkiä, heti ensimmäisten kilometrien aikana. 

Oma fiilis oli hyvä kun lähdettiin juoksemaan, mutta vähän se ihmetytti kun alusta asti juostiin oikeasti melko yksin. Ei ollut sellaista massatapahtuman tuomaa tunnelmaa, jossa olisi ympäröitynä muilla juoksijoilla. Tuossa loppupään lähtöporukassa oli varmaan myös aiempien lähtöryhmien juoksijoita, jotka eivät olleet päässeet ajoissa stadionille sisään ja lisäksi viimeisen lähtöryhmän tavoiteaikahaarukka oli 4:30-6:00, eli melkoisen eritahtista porukkaa. Porukka harveni siis hyvin äkkiä ensimmäisten kilometrien aikana. Onneksi meillä sentään oli toisemme, niin saatiin yhdessä päivitellä tilannetta.

Vähän on jänskät tunnelmat

Ei me ihan yksin lähdetty, mutta ei meidän takanakaan enää montaa lähtijää ollut

Sit mennään!

Startti lähenee!


Otin ensimmäisen geelin 5 km juomapisteellä, siinä kohtaa kaikki vielä oli hyvin. Reitti kiersi ensin Amsterdamin kaupunkialueella (ihan keskustaan se ei mennyt laisinkaan) ja 5,5 km kohdalla reitti lähtee tekemään edestakaisen noin 5 km lenkin, eli tien toisella kaistalla vastaan tuli juoksijoita jotka olivat jo melkein 10 km kohdalla siinä vaiheessa. Näitä vastaantulijoita nähtiinkin siis sen parin kilometrin verran runsain joukoin, kunnes itse olimme kääntöpaikalla. Kyllä siellä meidän takanakin näytti muutama juoksija tulevan, mutta selkeästi ne isot massat liikkuivat kaukana edellä. Tuo porukan hännillä hölköttely toi väistämättä mieleen että ollaanko me tosiaan näin huonoja, mutta kello kertoi että ihan hyvällä omalla tasolla kuitenkin liikuttiin ja omaa suoritustahan siellä me jokainen tehdään. Mun vasempaan nilkkaan alkoi vähän sattua jo varmaan viidennen kilometrin jälkeen ja se vähän mietitytti kuinka pahaksi mahtaa vielä mennä. Ja mullahan ei siis vasemmassa jalassa nimenomaan ole ollut mitään vaivaa tähän asti, joten vähän ihmetytti koko homma.

Ensimmäinen kymppi meni hyvin ja sopivaa vauhtia. 11 km kohdilla olevalla juomapisteellä otin toisen geelin, huikan urheilujuomaa ja huikan vettä. En tiedä mikä tässä meni pieleen, mutta hetken päästä alkoi kylkeen pistää. En halunnut heti siitä alkaa valittaa, vaan toivoin sen menevän ohi pian itsestään. Seuraavalla juomapisteellä jätin geelin ottamatta, koska tuntui ettei siihen väliin kykene ottaa mitään ylimääräistä.

14 km kohdalla reitti lähtee joen vartta etelään, etenee rantaviivaa pitkin aina 19 km asti ja lähtee sitten vastarantaa takaisin kohti kaupunkia. Toisaalta pidin tuosta lenkistä paljonkin, maisemat oli omaan makuuni parhaita juuri täällä (nähtiin lehmiä ja poneja ja pikku vuohia ja vaikka mitä), mutta toisaalta koin siellä myös vaikeimmat hetkeni. Jälleen saimme katsella kuinka isot juoksijamassat rynnivät vastarannalla kovaa vauhtia eteenpäin ja me etenimme hissukseen omaa vauhtia vasta menossa kohti kääntöpaikkaa. Toki meidänkin näköpiirissä oli kokoajan useita juoksijoita, mutta hyvin harvakseltaan kuitenkin. Mulla alkoi jo sattua aika paljon jalkoihin ja kylkipistos ei suinkaan helpottanut vaan senkun paheni - nyt se pistos oli jo sellainen koko keskivartalopistos, eli melko tukala. Asento painui väkisinkin kyyryyn, koska se oli ainut asento missä vatsaan ei pistänyt. Pahintahan tässä kaikessa oli se, että puhutaan vasta kilometreista 17, 18 ja 19 eli silloin ei pitäisi olla vielä ollenkaan vaikeaa. 

Tää on jostain väliltä 14 - 17 km?

Oli siellä joitain muitakin, mutta oli siellä tilaakin.

Matkan varrella kävi pari tyyppiä tutuksi ja yks niistä oli tuo mies mun takana. Ei siis puhuttu, mutta koko matka ohiteltiin puolin ja toisin!

Olin henkisesti varautunut todella hyvin siihen että 25-35 km tulee olemaan tuskallisia, mutta tähän en ollut osannut varautua ollenkaan. En muista kenenkään muunkaan maratonraportista lukeneeni että voivoi kun alkoi olla jo 17 km kohdalla rankkaa. Eihän se vielä saa eikä voi olla rankkaa!! Kaikenlaiset negatiiviset ajatukset alkoi pyöriä päässä. Mahdanko ollenkaan päästä maaliin. En varmaan pääse. Pitäisikö vaan sanoa Elisalle että mene sinä vaan, minä täältä kävelen perässä ja sitten vaikka salaa keskeyttää. Pääsisin kannustamaan Markustakin hänen puolimaratonilleen! Kuinka kiva yllätys se olisi Markukselle! Ei tälläisessä pistoksessa voi juosta maaliin asti. Miten tuo nilkkakin, no ei siihen satu vielä niin paljon ettei voisi juosta. Mutta ai kamala, nyt ei olla vielä edes puolivälissä!

Noitten ajatusten aikana, 19-22 km välillä tuli aika paljon otettua kävelyaskeliakin. Paljon sen pistoksen takia, paljon myös omien ajatusten lannistamana. Samoilla kilometreilla mua ärsytti myös sellainen nainen, joka hyppäsi meidän peesiin niin lähelle että hän kirjaimellisesti huohotti niskassa. Enemmän hän roikkui Elisassa kiinni mutta välillä myös mun selässä. Ei siinä oikein voinut jutellakaan Elisalle, koska se nainen oli lähempänä Elisaa kuin minä. Se oli tosi outoa, ottaen siis huomioon että tie oli hyvin vapaa meille kaikille ja jokaiselle olisi kyllä omaa tilaa ollut vaikka millä mitalla. En tiedä paljonko nopeat juoksijat saa peesistä hyötyä, mutta noissa meidän vauhdeissa ja tuulettomalla säällä mitään fyysistä hyötyä tämä nainen ei varmastikaan voinut saada. Ehkä se oli hänen tapansa selviytyä maratonin pitkistä kilometreista. Roikkua toisen niskassa kiinni. Voi luoja että mua ärsytti. :D No, nuo mun pistoksen vuoksi otetut kävelyaskeleet onneksi paljasti, että sillä hänestä pääsee eroon, koska ei hän sentään kehdannut jäädä kävelemään siihen meidän niskaan kiinni.

Tämmösen selfien sitten nappasin ennen ku menit luurit korviin. Vähän vetää suupieliä alaspäin.


Huom kuvassa ei näy ko. peesinainen.

22 km kohdalla Elisa sitten kaivoi kuulokkeet esiin ja pisti musat korville. Hän vinkkasi mullekin että tää auttaa ihan sikana, että laita nyt äkkiä sinäkin. Minä tein työtä käskettyä ja niinhän se auttoi. Musiikki vei ajatukset muualle siitä omassa epätoivossa rypemisestä ja siitä eteenpäin se oli sitten vain etenemistä kilometrista toiseen. Heti toisena biisinä listalla oli meidän marabiisi, jonka sanat laitoinkin jo sunnuntaina blogin facebook-sivulle. Meidän ihana ystävä Mimmi oli sanoittanut meille virallisen kannustusbiisin (kokonaisuudessaan myös tämän postauksen lopussa). En muistanut sen kaikkia sanoja ulkoa, mutta kohdan "ja mä aion aion maalis ilman vaivoja vielä tuulettaa" muistin ja tajusin että NIIN MUUTEN AIONKIN! 

Aloin laskeskella mielessäni että jos 30 km ohitetaan alle neljään tuntiin, niin sitten ehtii vielä vaikka kävellen maaliin. Ja maaliin minä menen! Nilkkakipu on jäänyt jossain vaiheessa matkan varrelle tai ehkä siinä kävi niin että sitten vaan alkoi sattua kaikkialle muualle enemmän. :D 30 km ohitettiin tuossa alle 4 h aikataulussa ja aina vaan juostiin. Tässähän ollaan siis menossa reilumminkin alle 6h mitä odotin. Elisan kanssa ei juurikaan montaa sanaa vaihdettu, koska molemmat kuunteli omaa musiikkiaan. Sade lakkasi jossain kohtaa kokonaan, eipä se onneksi tihkusta pahemmaksi ollut missään kohtaa yltynytkään. En juurikaan huomioinut edes kannustajia, keskityin vaan omaan etenemiseen. Elisa kysyi jossain kohtaa mitä kuuntelen, sain vastattua että en tiedä tän nimeä, jotain perusjumputusta. Sen jälkeen aloin kuunnella että mitäs musiikkia tämä on ja huomasin että varsin tuttua ja tunnettua JVG:tähän se eikä mitään perus teknojumputusta :D

Myös puukenkämies tuli matkanvarralla hyvin tutuksi.

Tilaa on





Markus oli juoksemassa samana päivänä puolimaratonia Amsterdamissa ja sen ansiosta olinkin hyvin perillä että nuo puolimaratoonarit tulevat lopussa samalle reitille meidän kanssa. Olin myös etukäteen pohtinut että mitä siitä tulee, kun tälläiset 5:30+ maratoonarit kohtaavat puolimaratonin kärjen - hieman on vauhtieroa siinä. Varsinaisen kärjen ohitus meni kyllä hyvin - heillä oli omat tienraivaajat mukana ja siinä kohtaa tie oli muutenkin leveä. Terävimmässä kärjessä ei muutenkaan taida yleensä olla ruuhkaa sen enempää kuin hännilläkään. Enemmän ongelmia tuli siitä kun se varsinainen nopeiden juoksijoiden ryhmä alkoi vyöryä ja paikoitellen reitti oli myös todella kapea (suunnilleen kolmien hartioiden levyinen). Yritettiin pysyä itse oikeassa reunassa (jonossa, ei rinnakkain), jotta nopeilla olisi mahdollisimman esteetön kulku vasemmalta, mutta välillä niitä nopeita vaan tuli joka puolelta ohi. Kerran säikähdin ihan kunnolla kun yksi tyyppi otti mua hartioista kiinni ja heitti mut vasemmalle, että pääsee itse sieltä reunasta ohi - ja tietysti sieltä vasemmaltakin oli juuri tulossa porukkaa kovaa. No, siinä ei käynyt säikähdystä pahemmin ja ymmärrän kyllä tuota ohittajaakin, hän oli varmasti tekemässä kovaa aikaa tosissaan itselleen.

Sen verran pitää omiakin henkseleitä paukutella, että myös meille tuli selkiä vastaan kävellen - se on vallan hieno juttu muuten (ohittelut on aina!), mutta kun me ohitetettavat aletaan vielä ohittelemaan niin kyllä siinä on ruuhkaa reitillä kerrakseen. Periaatteessa se oli kuitenkin lopulta kiva että ne puolimaratoonarit tuli sinne pitämään meille seuraa, mutta monesta kohdin reitti olisi saanut olla paljonkin leveämpi ja vähän ihmettelen järjestelyjä sen suhteen.

Noin 32 km kohdilla meinasin kaatua kun jalka töppäsi johonkin ehkä puoli senttiä korkeammalla olevaan katukiveen. Onneksi vielä sen verran jalat toimi, että lennokkaasta lähdöstä huolimatta sain vielä toisen jalan eteen. Takaa tuleva herra varmisti olenko OK ja jatkoi sitten ohi. Siinä ne kilsat sitten vaan taittui musiikin mukana ja nyt hyvin täyden juoksijavirran mukana. Tää on nyt puoliksi läppä koska olihan se kivuliasta menoa, mutta totta toinen puoli; suomalaista hullua ultrajuoksijaa Pekka Aaltoa siteeratakseni voisin näistä kilometreista sanoa että "annoin kropan vaan juosta". 

"antaa kropan vaan juosta"  :'D

Viimeisille kolmelle kilometrille kun kaarrettiin takaisin Vondelparkiin, niin tuli kylmät väreet ihan vaan siitä että toisen maratonin maaliinpääsy oli jo niin konkreettista ja varmaa. Aamulla kun lähdetiin matkaan, en ollut todellakaan pitänyt sitä itsestään selvänä. Elisa heitti kuulokkeet pois 40 km kohdilla, minä kuuntelin vielä kerran marabiisin ja sen jälkeen tein samoin. Yleisöä oli paljon paikalla ja 41 km kohdilla oli hauska ja hyvä torvisoittokunta. Mä hoin vaan mielessäni että ai että me ollaan kovia me ollaan niin kovia ja tässä kohtaa jo naama irveessä pisteltiin eteenpäin kohti maalia. Vielä viimeiset mutkat ja stadion tuli näkyviin. Portista sisään ja siinä heti meitä tervehti jo juhlavasti rumpalien rivistö. Se oli aika upea :) En olekaan koskaan noin ruuhkaisaan aikaan osunut maaliviivalle ja onneksi satuin ihmisten välistä näkemään kyltit että maratoonarit ohjattiin maaliintulossa sisimmälle radalle. Viitoin Elisankin vielä sille radalle ja sitten vielä edessä oli viimeiset sata metriä kohti maalia. Lopussa tulin Elisan rinnalle kakkosradalle ja muistin todellakin tuulettaa vimmatusti loppusuoralla! :D Ja sitten, maali. Viimeiset ajanottopiippaukset ja se oli siinä.

Maalissa me jatkettiin maratoonareille osoitettua sisärataa eteenpäin ja vastaanotettiin mitalit. Tuuletin vielä mitalinojentaja-miehellekin onnessani ja hän tuuletti takaisin. :D Tällä kertaa mulla ei ollut mitään salaisiakaan haaveita mistään muusta aikatavoitteesta, kuin että alle kisajärjestäjän ilmoittamaan 6 tunnin aikaan pitäisi päästä maaliin. Niinhän kirjoitin tänne blogiinkin jo aiemmin, että mihin tahansa alle 6 tuntiin olen tyytyväinen ja se oli totuus. Perjantaina lausuin ääneen että veikkaan ajakseni tällä kertaa 5:55 ja tuollaiset ääneen lausumiset sitouttaa yleensä aika hyvin omia ajatuksia ja tavoitteita vähän huomaamattakin. Niinpä kun kello pysähtyi 5:36 aikaan, voin ihan täydestä sydämestäni sanoa että tällä treenin määrällä olen erittäin tyytyväinen. Edelliseen aikaan verrattuna tuli 8 minuuttia lisää, mutta odotuksiini verrattuna olin 20 minuuttia nopeampi! Ja pääsin maaliin! Niiiiin mahtavaa!!  

Hieman tärähtänyt tyyppi tuore mitali kaulassa



Maalissa se kipu muuten iskee sitten ihan toden teolla. Se ei ole mikään ihan pieni kipu se. Jalanpohjat, jalkapöydät, pohkeet, sääret (käytännössä polvista alaspäin siis jalat kokonaistvaltaisesti) ja vähän reidetkin oli ihan tulessa. Tiesin että Markus tulee minä hetkenä hyvänsä maaliin, mutta koska porukkaa lappasi portista sisään ku pipoa, enkä ollut varma onko Markus jo tullut heti meidän perässä maaliin tai vaikka sinä aikana kun saatiin mitalit, eikä stadionin sisällä ollut mitään juomatarjoilua niin parin mitaliposen jälkeen päätimme lähteä ulos kohti palautusvirvokkeita. Erittäin hitaasti ja vaivalloisesti, mutta kuitenkin :D

Pian sainkin tiedon puhelimeen että Markus on päässyt tavoitteeseensa ja alitti kahdella sekunnilla kahden tunnin haamurajansa puolimaratonilla ja paransi omaa ennätystään siis yli kymmenen minuuttia! Ihan uskomattoman hienoa ja tarkkaa työtä!! Oon niin ylpeä :)  Löydettiin stadionin ulkopuolelta istumapaikat, johon jäätiin Markusta odottelemaan ja juomaan palautusjuomia. Kuulin myös että mun ajanotto oli sekoillut (ei ole rekisteröinyt mun lähtöaikaa) ja mun virallinen aika heitteli ensin 04:59 (olisi kelvannut! ;) ) ja sitten 05:57 (mun bruttoaika). Elisan kanssa kuitenkin kun ylitettiin sekä startti- että maaliviiva yhdessä, niin tiedän että oikeasti mun aika oli tismalleen sama, eli 05:36:00. Laitoin tuosta oikaisupyynnön kisajärjestäjille, toivottavasti korjaavat.

Olin pakannut varustepussiin evääksi myös sipsiä (ajattelin että kaikkien geelien jälkeen ne maistuisivat) mutta eipä ne oikein paljon maistuneet vielä tuossa vaiheessa, niinkuin ei juoman lisäksi oikein mikään muukaan. Pian Markus pääsi myös väkijoukon läpi stadionilta ulos ja löysi meidät ja lähdettiin kaikki tönköillä jaloillamme kohti Markuksen narikkaa ja sitten majapaikkojamme.

Nyt panostettiin näihin mitaliposeihin

Vielä tämmönenkin pose

Tai jospa ei sittenkään, alkaa jalat kramppaa :D


Hotellissa rojahdin sängylle takki päällä ja paistattelin tyytyväisyydessä. Maratoonari jo toistamiseen. Heikolla valmistautumisella ja itsetunnolla lähdettiin matkaan ja välillä käytiin jo todella syvällä epätoivossa - mutta sieltä noustiin! Maraton on kyllä ennen kaikkea henkinen prosessi. On se myös äärimmäisen fyysinen prosessi mutta kyllä henkisellä kantilla on siinä aivan mielettömän suuri arvo. Ja sitten kun siitä suoriutuu, niin se antaa kaiken kyllä takaisin korkojen kanssa. Olo on melko voittamaton - jos selvisin tästä niin selviän mistä vaan!

En voi kyllä ihan näin vähällä treenillä maratonille lähtemistä suositella, mutta jos kuitenkin lähdet, niin ei siinä sitten kaivata enää kuin kivunsietokykyä ja todella lujaa mieltä. Kyllä sinäkin niillä selviät maaliin ja parasta on, että se on kaiken sen tuskan arvoista!

Pyysin Elisaa lähettämään terveisensä tähän postaukseen vielä omista tunnelmistaan. Näihin lauseisiin se kuulemma kiteytyy: "Little party never killed nobody ja harvoin maratonkaan" sekä "olen kadottanut sieluni jonnekin josta ei kukaan sitä löytää voi se haudattuna on meren mutaan".  Avaisin näitä ajatuksia enemmän jos osaisin :D



Sitten on vielä loppuyhteenvedon paikka. Amsterdamin maraton oli tapahtumana ihan kiva, mutta nuo lähtöjärjestelyt ontuivat minusta pahasti. Muistan itseasiassa varmaan parin vuoden takaa jostain blogista lukeneeni kritiikkiä samasta asiasta, enkä ymmärrä miten näin kokeneet maratonin järjestäjät edelleen ohjaavat tuollaisen 13 000 juoksijan massan yhden oven levyisestä oviaukosta läpi. Eihän siinä ole mitään järkeä? Olisi ollut kiva olla fiilistelemässä varsinaista lähtölaukausta ja mielestäni meidän varaamat 25 minuuttia oli ihan kohtuullinen arvio siitä kauanko stadionin sisälle pääseminen kestää - eli en koe että olisimme itse olleet mitenkään viime tingassa. Reitti oli tasainen (sitähän tässä haettiinkin) ja ihan hieno (etenkin alun ja lopun vondelpark sekä keskivaiheen joenrantamaisemat, mutta ei mielestäni mikään niin upea mikä olisi pakko nähdä - varmasti paaaljon hienompiakin maisemia olisi Damissa tarjolla jos vain haluaisi reitin tehdä niin että se kiertäisi myös keskustassa. Matkan varrella järjestelyt toimivat hyvin (juomapisteillä juomaa sai jokainen saumattomasti ja musiikkipisteet olivat hyviä), mutta maalissa jälleen iski ryysis kun yritti päästä stadionilta ulos ja saada jotain juotavaa - sitä juotavaa olisi voinut kyllä olla jo maalialueella mielestäni. Toisin sanoen se stadion tuntui vaan kovin ahtaalta paikalta päästä sisään ja ulos. Narikka toimi sujuvasti, mutta yllätyin ettei järjestäjä tarjonnut varustepusseja vaan sellainen oli jokaisella oltava omasta takaa - mielestäni varustepussit ovat melko peruskauraa isoissa (tämän kokoluokan) juoksutapahtumissa. Damin puolustukseksi on tosin mainittava että minähän vertaan nyt kaikessa Berliinin järjestelyihin, jotka ovat aivan ensiluokkaisia kaikin puolin, joten paremmaksi on toki vaikea pistää. Ehkä on vähän epäreilua verrata tuollaiseen maailmanluokan huippuun, mutta minkäs teet kun sellaisesta aloittaa tän maratoonari-uran :) Lisäksi haluaisin erikseen mainita, että flipbelt lunasti kaikki mun odotukset parhaana juoksuvyönä mitä olen koskaan kokeillut - ja olen kokeillut useita. Oli niin huomaamaton ja mukava että en edes muistanut koko vyötä matkan aikana. Se on paljon se!

Kaikesta kritiikistä huolimatta haluan korostaa että olen siis aivan äärettömän tyytyväinen ja onnellinen nyt. Tämän olotilan takia näitä maratooneja juostaan. Tuokaa mulle harmaa kivi niin meen siitä läpi! Vaikka saatoin tuossa vielä muutama päivä sittenkin vielä olla vankasti sitä mieltä että mun maratonit on tässä, niin hmmmmm. HMMMMM. Katsotaan

Mihis seuraavaksi?


 Hannan ja Elisan virallinen kisabiisi

Sävel: Vauvoja (Kasmir & Saara)
Sanat: Mimmi

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen

Juoksija tässä liikkuu
Eteen taakse jalat kiikkuu
MAHTAVA FIILIS
Tää tie meille on 
Mietin että maalis millon
Olin viimeks sillon
Berliinis menin ku sinko
Jee tätä tahdon
Täs mä meen
Juoksujalkaa eteenpäin
maalin juu
Minä täältä tuun
Ja vielä en
Oo loppuun palanut
Polttoainetta löytyy edelleen

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Mitalin haluun meille
Minä osaan, näytän teille
Nää jalat vie mua beibe
Oon voittamaton
Ja mä paan
Muut hurraan huutoja
Tai ne vaan
Sulaa mun jalkoihin
Tää opettaa
Et timanttia oon
Koska tänään menee taas 
MARA

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi

Aijaijaiajaiajaiaia heiiii
Nyt tuli rakko
Ja kramppaa
Ihan sama mä aion
Tän matkan ny tamppaa
Illalla huollan mun lihaksia
Raflas vähän alkuun tapaksia joo
Tsempannu oon ja jatkan
Selvitän kyl tän matkan
Vaikka haluun suihkuun ja
Huilaamaan
Ei tää hetken tuska saa mua
Lopettamaan

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä 
(KIITOS)
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi

(KIITOS MIMMI! <3)