miami mammamia!

Kaikki hyvin Miamin auringon alla!

Mulla oli ennen lomaa vakaa aikomus treenailla täällä ihan yhtä säännöllisesti kuin kotonakin. Viimeinen pitkiskin oli suunnitelmissa suorittaa ennen HHM:ää, joka lähestyy koko ajan ja on jo 1,5 viikon päässä! Sitten tuli se lähtöpäivän kurkkukipu, joka jatkui seuraavana päivänäkin ja sen jälkeen muuttui sellaiseksi mun-pää-on-täynnä-räkää nuhaksi, sitten taas takaisin kurkkukivun suuntaan (avoautolla ja ilmastoinnilla saattoi olla osuutta asiaan...) ja lopulta sellaiseksi mukavan irtoavaksi yskäksi. Joten olenpa sitten lepuutellut oikein olan takaa! Viime viikon yhteenveto on helppo tehdä, on nimittäin kaupunkikävelyitä ja - pyöräilyitä lukuunottamatta puhdas nolla! Nyt kuitenkin aamulla päätin että joko alkaisi riittää ja kävin tutustumassa hotellin fitness centerin tarjontaan. 

Hotellin sali oli pienehkö mutta hyvin varusteltu (niitäkin on nähty missä on parit käsipainot juoksumaton lisäksi), tosin itse päädyin tällä kertaa käyttämään vain juoksumattoa, TRX-naruja ja bosua. Noita TRX-naruja olen sillä silmällä vilkuillut salilla jo pitkään, mutta jotenkin kynnys kokeilemiseen on ollut liian suuri julkisesti ilman kenenkään tukea ja opastusta. Instragram on toki mullekin jo pitkään näyttänyt mitä kaikkea niillä voi tehdä, joten sinänsä asia oli teoriassa tuttu. Nyt kun olin hotellin katolla yksin (muu sali oli sisätiloissa, mutta TRX, bosut ja soutulaite kattoterassilla) uskaltauduin vihdoin kokeilemaan. Kolmea - neljää liikettä, mitä nyt siinä hetkessä muistin instasta nähneeni + vatsoja bosulla kuntopiirimäisesti kolme settiä. Tykkäsin kyllä tosi paljon tuosta TRX:stä ja loppupäivän kaavailinkin mielessäni että pitäisikö sellaiset ostaa kotiinkin... Treeni oli kovin rento, ilman mitään sykemittareita, eikä se kestänytkään kuin puoli tuntia. Lomamoodiin sopivaa. :)

Päivät kuluu muuten aika pitkälti altaalla auringossa ja kirjaa lukiessa. Iltaisin sitten voi vähän enemmän aktivoitua. Meidän hotelli sijaitsee aikalailla keskivälissä Miami Beachia etelä-pohjois-akselilla ja tänään lähdettiin tutkailemaan tarkemmin tuota South Beachia eli sobea. Siltä reissulta nämä kuvat. :) Tuolla ihan etelässä on kyllä todella vahvat Miami Vice -vibat, vaikka en ole tainnut ko. sarjaa / elokuvaa nähdäkään. Rantaa lähimpänä kulkeva Ocean Drive -tie on käytännössä täynnä hotelleja ja niiden ravintoloita ja ulkonäkö on pastellinen koko värikirjossa 30-luvun tyyliin (Art Deco tyyliä - sen opin tänään). Näkemisen arvoinen paikka! Itseäni tosin ehkä vähän ahdisti kaikenlaiset oudot hiihtäjät (kaupustelijat, pössyttelijät ja muut oudot ihmiset), jotka ovat selvästi pakkautuneet tuolle seudulle. Aika harmittomia kuitenkin taitavat olla ja rannan puolella niitä ei sitten enää oikein näkynytkään.

Itse rantahan on siis valtava ja hengenpelastajien koppeineen todella hieno! Kuin elokuvasta tämäkin ja aika monessa elokuvassa on tainnut ollakin. Rantaa tosiaankin riittää eteläkärjestä ihan tähän meidän hotellin edustalle ja sen ohi vielä kilometrikaupalla, aina Miami Beachin pohjoisnurkkaan saakka. Jokainen hengenpelastajan koppi oli maalattu eri värein, tässä postauksessa on nyt ihan vaan muutama maistiainen.

Olisi kyllä aika upeaa lenkkimaastoa koko tuo reitti (yhteen suuntaan kun käveltiin niin n. 6 km tuli tähän meidän hotellille mennessä ja eteenpäinkin olisi voinut jatkaa). Lenkkeililjöitä näkyi sekä ihan rannalla (ei ollut kovin upottavaa hiekkaa kohdissa missä ajettiin autollakin) sekä sitten rannan tuntumassa menevällä kävelykadulla. Jospa tuolla lenkkeilyä onnistuisi kokeilemaan vielä huomenna! Siis aamulla varhain tai auringonlaskun aikoihin, muuten kyllä uhkaa lämpöhalvaus.

No, katsotaan miten sopii lomalaisten aikatauluihin ja moodiin ylipäänsä. On nimittäin melko rento meininki juuri nyt 8)

Sushibowl

Kiitos sosiaaliselle medialle hyvistä ruokaideoista - niitä ei koskaan voi olla liikaa! Vaikka en mikään masterchef olekaan niin parhaat on laitettava vaan jakoon. Tästä ruuasta voisi mun puolesta tulla seuraava some-hitti, niin on helppoa, hyvää ja terveellistä! Jos siis mietit juuri että mitä tänään syötäisiin, kokeileppa tätä! 

Kunnia sinne minne kunnia kuuluu, eli kiitokset alkuperäisestä reseptistä Nata White Trashille. Nata nimesi tämän ruuan sushisalaatiksi, mutta mun mielestä sushibowl on parempi nimitys. Salaatiksi tässä on kuitenkin melko paljon riisiä ja minä nyt muutenkin tykkään noista bowleista. ;)

En ole koskaan kokeillut sushin valmistamista, koska se on varsin hankalassa maineessa. Tämän ruuan löydettyäni, tuskin tulen sitä kokeilmaankaan, koska why bother? Tässä annoksessa nimittäin on kyse sushista ilman kaikkea sitä kovaa työtä! Mun keittiössä pätee samat valtit kuin juoksutreeneissä: mielellään niin simppeliä että ohjeen muistaa ulkoa. Tässä annoksessa on vaikea mennä pieleen.

Tarvitset:

- sushiriisiä
- riisiviinietikkaa
- ripaus suolaa
- wasabia (jos tykkäät - itse en käytä)
- sushi-inkivääriä (jos tykkäät - itse en käytä)
- soijaa
- lohta tai muuta kalaa
- vihanneksia, kuten kurkkua, avocadoa, porkkanaa tms.
- seesaminsiemeniä koristeeksi (ei oo pakollista tämäkään)
- tuorejuustoa nokare, on aika kiva lisä!
- ja / tai mitä vaan muuta tykkäät sushissasi syödä

Valmistus:

Keitä sushiriisi ohjeen mukaan (kesto yhteensä noin 30 min) ja lisää kypsän riisin sekaan loraus riisiviinietikkaa ja ripaus suolaa (tuo riisiviinietikka tuo riisiin sen sushille ominaisen maun). Annostele riisi lautasille ja anna sen jonkin aikaa jäähtyä - joko ihan kylmäksi tai sitten vähän vain haaleammaksi, itse tykkään jälkimmäisestä.

Viipaloi valitsemasi vihannekset ja heitä ne riisin kaveriksi lautaselle. Käytä lohi pannulla, ihan vaan joitakin sekunteja, niin että pinta vähän paistuu. Aseta lohi annoksen päälle ja ripottele seesaminsiemeniä koristeeksi. Ja valmista tuli!

Laita soija ja wasabi tarjolle pöytään, josta jokainen voi oman makunsa mukaan niitä annostella. Ja jos sulla on tuorejuustoa tai jotain muuta kivaa pientä extraa, niin tarjolle vaan nekin!

Valmistin tätä ensimmäistä kertaa täällä Lontoossa kun oltiin kutsuttu tyyppejä meille uuteen kotiin kylään. Ja hyvin meni! :) Ensimmäisellä valmistuskerralla epäilytti sekä tuo sushiriisin valmistus (se on jostain syystä hankalan maineessa ollut mulle) sekä raaka lohi. Kyllähän sitä raakaa lohta tulee jatkuvasti sushin päällisenä syötyä, mutta en ole koskaan itse ymmärtänyt lohta paistaessani, että ei ole mitään tarvetta paistaa sitä läpikypsäksi. 

Sushiriisi paljastui ihan helpoksi tapaukseksi, kunhan vain seurasi yksinkertaista ohjetta pakkauksen kyljestä ja lohi paljastui kertakaikkisen herkulliseksi noin raakana! Vaikutti olevan ihan menestys vieraidenkin keskuudessa, eikä helppouden takia emännänkään tarvinnut koko iltaa keittiössä hyöriä. Myöhemmin ollaan kokeiltu tätä tavallisellakin riisillä, ja sen kokeilun perusteella suosittelen itse kyllä tuota sushiriisiä, mutta toki se ei pakollista ole.

Kyllä tämä ainakin meikäläisen keittiössä pääsi vakiomenuun! 

Ja eikun syömään!

Jälkipuintia ja lomakuulumisia

Aurinkoisia terveisiä Floridasta! Löysin siis oikean osavaltion ihan kerta heitolla (kun sitä vähän piti lähtöä edeltävänä iltana vielä jännittää) ja perjantaina ajeltiin Miamista etelään neljän tunnin ajomatka Key Westiin. Tämän lähemmäs Kuubaa ei Pohjois-Amerikan mantereelta pääse eikä etelämmäs ylipäänsäkään. :) Parin yön stoppi on täällä mielestäni juuri sopiva, koska paikka on melko pieni mutta ajomatka tänne sen verran pitkä ettei päiväretkessä ole juuri järkeä. Vierailun arvoinen kuitenkin ehdottomasti! Huomenna sunnuntaina (tai Suomessahan se sunnuntai on jo juurikin nyt) ajellaan siis sitten takaisin ja ihmetellään Miamin menoa vielä perjantaihin saakka. Ja nyt sunnuntaina juhlitaan myös mun synttäreitä! Kolmekymppiä lähestyy uhkaavasti, mutta vielä on vuosi armon aikaa ;)

Tuo aiempi postaukseni hitaudesta sai todella ilahduttavan vastaanoton - olen saanut hienoja kommentteja blogiin, viesteinä henkilökohtaisesti sekä keskusteluna facebookin eräässä suljetussa ryhmässä. Niistä on kyllä tullut todella hyvä mieli, joten kiitos jokaiselle! Valtavasti on tullut vertaistukea (en todella olekaan ainut hidas enkä ainut joka selaa edellisen vuoden tuloslistoja pienten tapahtumien kohdalla!) ja kannustusta ja tämä on ollut yhtä hitauden riemukulkua viimeiset pari päivää! Meidän pitäisi todellakin enemmän pitää meteliä itsestämme koska selvästi tätäkin porukkaa löytyy - ja sillä missiollahan tässä Kunnolla blogilla ollaan! :)

Koska suurin osa noista keskusteluista ei ole kaikille avoimia, nostan tähän vielä pari pointtia jälkipuinneiksi.

Päivän pyörätreeniltä terkkuja. Se se vasta hidas olikin :'D Tällä kertaa voi kuitenkin varmaan pistää välineiden piikkiin? ;)

1) Vaikka niin mitattavissa oleva asia onkin, hitaus on kuitenkin ainakin jossain määrin subjektiivinen käsite. Luin kommentteja joissa 2 h puolimaratoonarit pitivät itseään hitaina ja sitten taas sellaisiakin jotka pitivät mun aikaa nopeana! Hitauden tunne sallittakoon siis kaikille, ainakin niin kauan kun aina löytyy nopeampia - ei siihen mitään tiettyä aikarajaakaan voi asettaa kuka tähän "titteliin" on oikeutettu. Ehkäpä Usain Boltillakin on huonot hetkensä, jolloin toivoisi olevansa ainakin vielä pari kymmenystä nopeampi ja siten tuntee itsensä välillä hitaaksi? Samalla tavalla toki nopeudenkin tunne on kaikille sallittava - jos musta tuntuu että mun VK 6 min/km vauhti on kiitämistä tuulen nopeudella, niin se minulle sallittakoon! Useimmiten vaatimattomilla suomalaisilla se arvio taitaa vaan juurikin mennä tuohon negatiivisempaan suuntaan.

2) Onko olemassa rakenteellista hitautta? Jos puhutaan ihan sprinttereistä vs. maratoonareista niin kyllä, lihassolut ovat näillä tyypeillä erilaiset. Jos taas puhutaan 2,5h puolimaratoonarista, niin hän ei ole välttämättä tuomittu olemaan sitä lopun ikäänsä. Määrätietoisella työllä vauhti ja tulokset kasvaa kyllä, ja oikein kovalla työllä ehkä minäkin joskus voisin alittaa jopa sen 2h haamurajan - olettaen tietysti että paikat pysyy ehjänä ja muuten pysyy terveenä ja motivaatiokin säilyy läpi vuosien. Se kyllä tuntuu todella kaukaiselta, mutta fyysisesti se varmasti olisi mahdollista. Toki toisille se 2 h menee jo alunperinkin yhtä helposti kuin meikäläisellä 2,5 h - tai vielä vähemmälläkin työllä - että sinänsä väittäisin että hitaus on kuitenkin ensisijaisesti geeneissä peritty ominaisuus. Meitä on moneen junaan mutta olemme myös kehittyväisiä. :)

3) Törppöjä kommentoijia riittää enemmän kuin olisin uskonutkaan. Niitä riittää kyllä ihan tasolla kuin tasolla (huippu-urheilijoitahan vasta arvostellaankin) ja lannistajia löytyy myös ihan kaikilla muillakin elämän saroilla. Mutta erityisesti tähän hitauteen liittyen, niitä riittää juoksutapahtumien yleisössä, juokstutapahtumien järjestysmiehissä (tämä tuli itselle pöyristyttävänä yllätyksenä - todella epäammattimaista vaikka vapaaehtoisia olisivatkin) sekä omissa tuttavapiireissä. Toki kaikista noista joukoista löytyy myös niitä kannustavia tyyppejä - toivottavasti useimmiten heitä on enemmistö. Näitä nega-kommenttaattoreita saadaan tuskin koskaan hiljennettyä, joten paras lääke on vaan kohottautua niiden yläpuolelle. Kaikkien lukemieni kommenttien jälkeen minä ainakin leijun nyt niin paljon noita ikäviä kommentteja korkeammalla! Ihan eri sfääreissä suorastaan :)

Ollaan siis kaikki ylpeitä itsestämme ja tekemisistämme! :) Rinta rottingilla eteenpäin, oli se sitten hitaasti tai nopeasti! Ja valtavat kiitokset jokaiselle kommentoijalle, you made my day!

Näin kokoat pyöräsi - for dummies

Nyt kun itse lomailen Floridan auringon alla, on hyvä laittaa tulemaan sitä luvattua pyöränkasauspostausta!

Mä oon ihmetellyt, että miksei kukaan ikinä kerro enempää pyörän kokoamisesta. Kyllähän bloggaajia riittää, jotka pyöränsä kanssa reissaavat, mutta tästä aiheesta informaatio rajoittuu yleensä kuvaan jossa pyörä on osissa pakattuna laukkuun ja sitten seuraavaan kuvaan missä se on -tsädäm- koottuna jälleen! No, nyt alan ymmärtää. Tämähän on yksinkertaista hommaa kuin mikä. Niinkin yksinkertaista että vähän huvittaa tästä itsekään postata. :D

Joten en sano etteikö jokainen osaisi hoitaa tämän homman ihan järkeilemällä nämä asiat itse - aivan varmasti osaisi. Haluan vain valottaa miten yksinkertaista touhua se lopulta on. Jos vaikka sattuisi käymään niin, että jollain lukijalla on niin vahvat ennakkokäsitykset asian vaikeudesta, että ei tule koskaan edes kokeilleeksi. Kuten esimerkiksi mulle olisi voinut hyvin käydä näin, mutta onneksi päätin ensin yrittää. :) Luulin tämän olevan oikeasti paljon monimutkaisempaa, enkä ollenkaan ollut varma edes että mitä työkaluja tähän tarvitsen.

Toinen motivaatio dokumentoida tämä homma näin tarkkaan, onkin siinä että saatan joskus haluta muuttaa taas muualle, jolloin nämä hommat pitäisi osata hoitaa päinvastaisessa järjestyksessä. Saattaapi olla että haluan silloin palata tähän postaukseen muistia virkistämään :)

HUOM! Minä olen sitten ostanut alunperin pyöräni kokonaisena kaupasta, joten en ole mitään osia joutunut juurikaan kiinnittämään, kokoamaan tai purkamaan, enkä ole millään muotoa alan asiantuntija. Seuraavaksi esitellään siis vain oman logiikkani mukainen toteutus, jonka lopputuloksena kyllä ihan todistetusti oli ajokelpoinen kokonainen polkupyörä. En ota mitään vastuuta mahdollisesta virheellisestä tiedosta, mutta jos sellaista näillä riveillä bongaat, niin kerro ihmeessä mullekin! :)

Ennen kun aloitat,

varmista että sinulta löytyy multitool eli monitoimityökalu! Oikeastaan muuta ei sitten tarvitakaan, paitsi pumppu, koska hyvin todennäköisesti tässä tilanteessa renkaat kaipaavat hieman lisäilmaa. (Jos satut omistamaan hyvin varustellun työkalupakin joka sisältää oikean kokoiset kuusiokoloavaimet, et tietenkään tälläistä pyöräilijöiden omaa työkalua tarvitse juuri nyt. Pyörälenkkejä ajatellen se on kuitenkin suositeltavaa hankkia ja pitää aina mukana, niin se on sitten lähellä jos tarvitaan!)

Alkutilanne

Kuten aiemmissa postauksissa olen jo maininnut, vein pyöräni Fillarikellariin (josta olen pyöräni ostanutkin) pakattavaksi lähetyskuntoon. Samalla tiedustelin mahdollisuutta josko he lähettäisivät pyörän puolestani myöhemmin ilmoitettavaan osoitteeseen, mutta tätä palvelua heiltä ei ollut mahdollista ostaa.

Koska itselläni ei ollut mitään tekemistä pyörän purkamisen tai pakkaamisen kanssa, mulla oli siis edessäni yllätyspaketti. Sisällön toki tiesin, mutta ei minkäälaista hajua monessako osassa mahdan sen löytää. Eli tästä tilanteesta lähdettiin:

Kansi auki:

Ja tämän näköistä sisältöä sieltä sitten paljastui. Hyvin oli kaikki osat suojeltu, joten kuljetuksesta ei koitunut mitään vaurioita. Ja oi mikä onnenpäivä! Etukäteen eniten kauhistelemani takapyörä olikin jätetty valmiiksi paikoilleen! Samalla toki tämä oli pieni pettymys, koska se olisi ollut puolet koko hauskuudesta selvittää että miten se meneekään paikoilleen... :)

Paketti purettuna

Ensimmäiset vaiheet siis oli tottakai alkaa purkaa kaikkia ympäröiviä suojuksia irti. Eturenkaaseen oli laitettu tuollainen muoviläpyskä lisäsuojaksi, ja etuhaarukkaan tuollainen yllättävänkin jämäkkä muovilipare. Tälläiset niissä lienee silloinkin jos postimyynnistä pyöränsä tilaa? Eipä olisi tullut itselle mieleenkään että tuollaisille on tarvetta, joten ehkä ihan hyvä että ensikertalaisena käytin ammattilaisten palvelua pakkaamiseen. 

 Nyt tää alkaa näyttää jo vähän tutulta. Mutta ei sillä ihan vielä ajamaan pääse. :)

Polkimetkin löytyi

Olin ujuttanut juomapullot ja satulalaukun pakettiin myös

Kampi oli sidottu, ettei turhaan pääse pyörimään

Urakkaa helpotti huomattavasti myös se että jarru- ja vaihdevaijerit oli jätetty kiinni. Etteivät päässeet menemään väärin päin ;)

Eturenkaan kiinnitys

Do diin, sitten kun suunnilleen kaikki fyllit oli irrotettu, oli mun logiikan mukaan ensimmäinen steppi kohti oikeanlaista lopputulosta eturenkaan kiinnitys. 

Etupyörän nyt tunnistaa sokeakin, mutta sitten sieltä paketista pitäisi löytyä tämän näköinen pieni vimpain:

Irrota tuo pienempi pää irti ja ota toinen jousista mukaan. Pujota sitten tuo tikku eturenkaan keskeltä läpi ja kiinnitä jousi ja päätyosa takaisin. Näin sulla on jotain, mitä pujottaa etuhaarukan koloihin. Ilman tuota tikkua koko touhu osoittautuu kyllä hyvin äkkiä mahdottomaksi, eli kohtaa on vaikea ohittaa.

Laita siis seuraavaksi pyörä etuhaarukkaan omalle paikalleen - sinne sen pitäisi "pudota" oikeaan kohtaan aika helposti. Sitten vielä kiristät nuo ruuvit tuon tikun molemmista päistä - sen verran kireelle ettei pyörä lonksu sivuttaissuunnassa, mutta vain niin kireelle että saat tuon "vivun" painettua 90 asteen kulmaan takaisin (kuten kuvassa ja kuten takapyörässäkin). Tämä onnistuu siis ihan käsin eikä vaadi voimaakaan.

Sori, tätä oli vaikea dokumentoida tarkemmin. Mun kädet oli täynnä itse työssä.

Ohjaustangon kiinnitys

Seuraavaksi mun logiikan mukaan oli työvaiheena ohjaustangon kiinnitys - nyt kun se jo kulkee kahdella pyörällä, niin sitä on hyvä pystyä ohjaamaankin.

Tämä olikin ensimmäinen vaihe missä kaivattiin työkalua!

Eli multitoolilla vaan nuo neljä ruuvia auki, jolloin tuo "etukappale" lähtee irti ja ohjaustangon saa paikalleen. Oikean kohdan löytäminen oli helppoa koska tangossa oli keskikohta selkeästi merkitty. Eli tanko vain kohdalleen ja tarkasti keskelle, etukappale takaisin sitä pitelemään ja sitten vaan ruuveja kiristämään takaisin. Itse kiristelin noita ruuveja tasaisesti vuorotellen, niin sain paremmin hallittua että tanko pysyy prosessin ajan oikealla paikallaan.

Ainut mitä hieman jouduin arpomaan oli tuon tangon kaltevuuskulma. Se meni nyt sitten vähän näppituntumalla, niin että lopputulos näyttää tältä:

Nyt sillä voisi melkein jo ajaa!

Satulan kiinnitys

Tämäkin on yksinkertaista kuin mikä ja toinen (ja viimeinen) vaihe kun työkalua kaivattiin. Kuvassa näkyvää ruuvia siis löysälle ja satulatolppa sisään. Itse katsoin oikean korkeuden alustavasti vanhojen jälkien perusteella, mutta säätöjänhän voi tehdä sitten ajotuntuman mukaan koska vaan. Satula rungonsuuntaisesti suoraan ja ruuvi kireelle. Valmista!

Polkimien kiinnitys

Tämä sentään oli tuttua hommaa, koska maantiepyöräthän tulee "kokonaisena ostettunakin" ilman polkimia. Polkimissa on merkit L ja R oikean puolen mukaisesti ja ruuvaus tapahtuu helposti pyörittämällä kampea takaperin ja samalla pitäen polkimen juuresta kiinni. Tai voi sen toki ruuvata ihan normaalistikin sormin pyörittämällä jos haluaa :) Polkimeen oli merkitty jopa ruuvin kiristyssuunta, joten ei pitäisi jäädä siitäkään kiinni!

Mun polkimet on tuollaiset Shimanon maastomallin lukkopolkimet, jotta jalkojen irrottaminen niistä olisi mahdollisimman helppoa. Lisäksi mun polkimissa on tuollaiset muovisuojukset toisella puolella (tulivat siis polkimien mukana), jotta myös tavallisilla kengillä voi noilla polkimilla polkea. Tai kuten minä teen ihan pyöräilykenkienkin kanssa kaupunkiajossa (Lontoossa ja Helsingissä), käytän vähintään toista poljinta tuolla muovipuolella, niin yllättävissä tilanteissa saan jalat irti - mun kokemuksen mukaan niitä yllättäviä tilanteita kun pakkaa kaupungissa tulemaan enkä vielä luota että saan silloin refleksinomaisesti jalkoja lukoista irti. Nuo suojukset saa kyllä myös helposti irti, ja esimerkiksi kisoihin ne otankin pois.

Ilmaa renkaisiin

Nyt alkaa jo olla valmista! Kuljetuksen jäljiltä on tietenkin kumit ihan pehmoiset, joten niihin vielä tarvitaan ilmaa ennen koeajoa. Mulla on täällä Lontoossa tällä hetkellä vain tuollainen pieni käsipumppu, joka on melko huonoksi todettu jo aiemminkin. Kun siis näin hienosti pärjäsin ihan yksin tähän asti, niin nyt oli aika pyytää miehistä apuvoimaa. 

Oikean paineluvun löydät renkaan kyljestä - tässä tapauksessa se olisi ollu 7,7 bar. Ihan noihin lukemiin ei kyllä tällä pumpulla päästy, joten uusi parempi on nyt ostoslistalla. Liian tyhjillä renkailla ei nimittäin kovin paljon kannata ajella :) Paremman pumpun lisäksi ostoslistalle meni myös ketjurasvaa. Ei kuivilla ketjuillakaan kannata pitkälle pötkiä.

Nämä sääret eivät ole minun

Valmista!

Ja eikun kruisailemaan! Ei ollut vaikeaa, eihän? Vaikka olihan tämä jo melko isoissa osakokonaisuuksissa tuolla paketissa. Sopivan pehmeä lasku aiheeseen, ettei heti tarvi ruveta atomeista kokoamaan :)

Täytyy oikein ihailla kuinka yksinkertaisia menopelejä nämä maantiepyörät ovat. Mulla on pari kertaa puhjennut Pelagosta takakumi (molemmilla kerroilla työpaikan pihassa / läheisyydessä) ja sen kanssa onkin sitten saanut etsiä oikein työkalupakkia sekä avuliaita herrashenkilöitä hoitamaan likaiset työt. Ei ole ihan yhtä simppeliä nimittäin.

Juoksemisen sietämätön hitaus

Olen valmistellut tästä aiheesta postausta jo aiemmin, mutta juuri nyt aihe nousi viime viikonloppuna juostun HCR:n jälkeen sen verran ajankohtaiseksi ettei asia voi enää odottaa. Linkkasin pari päivää sitten facebookissa tämän Fitness Fuhrerin postauksen johdatteluksi aiheeseen, ja nyt on mun vuoro sanoa pari valittua sanaa. Mun alkuperäinen näkökulma asiaan oli ihan vaan pelkästään oman epävarmuuden voittaminen juoksuharrastuksen suhteen ja sen ääneen lausuminen että kyllä meitä hitaita on muitakin ja se on ihan OK. Nyt kuitenkin aihe nousi esille myös ulkopuolisten arvostelijoiden nostaessa esiin idioottimaisia kommenttejaan HCR:n jälkipuinneissa.

Puhun nyt kommenteista jotka itse luin iltalehden uutisten kommenteista, koskien Martinan HCR:llä juostua 2 tunnin suoritusta. Kommentit olivat niin idioottimaisia etteivät mitään huomiota ansaitsisi yhtään keneltäkään. Omaa elämääni ne eivät liikautakaan - kyllähän tässä jo mielenterveys alkaisi järkkyä jos iltalehden kommenttien antaisi elämäänsä vaikuttaa - mutta kun aihe on näin lähellä omaa sydäntä en voi olla hiljaakaan. Voihan nimittäin olla niin, että valitettavasti jonkun juuri herkässä vaiheessa aluillaan oleva juoksu-ura loppuu ne luettuaan. Ja se sitten on tarkalleen kenen etu?

Aloitetaan faktoista koskien itseäni. Minähän olen luonnostani aika hidas (siis liikunnallisesti - en älyllisesti! ;)). Lapsena olin aina jumbosijoilla missä vain juoksu- ja hiihtokisoissa kotona ja koulussa. Kun muut taistelee voitosta, minä olen aina taistellut ennemminkin siitä etten olisi viimeinen. Näin aikuisiällä vauhtini tasosta kertoo kaunistelematonta totuuttaan numerot: ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) maratonini loppuaika oli Berliinissä 05:27:06. Puolimaratonin ennätys on viime kevään HCR:ltä 02:30:51. Samaa vauhtiluokkaa olivat aiemmatkin, ensimmäisestä ja toisesta puolikkaasta kerroin enemmän täällä ja täällä.

On niin hidasta menoa että ihan silmiin sattuu.

Lisää faktoja itsestäni: Olen yleisesti melko rohkea ja itsevarma ihminen. Tiedän omat vahtuuteni ja voin ihan ääneen sanoa että olen niissä hyvä. Välillä kun oikein alkaa pohjalainen uho puskea pintaan niin taidan olla ärsyttävänkin itsevarma. :D  Koska muuten mun itsetunnossa ei ole vikaa, on nykyään on alkanut jo itselläkin särähtämään korvaan omat puheeni, kun puhutaan mun urheiluiharrastuksista. Mulla on tiettyjä valikoituja vähättelylauseita, jotka livahtavat ulos ennen kun vastapuoli ehtii kissaa sanoa. Tähän tyyliin:

“Eihän maratonin juokseminen sitä tarkoita että olisin mitenkään hyvä juoksija, oikeasti olen aika huono”.

“No mutta eihän se mikään saavutus ole, kyllä siihen kaikki pystyisi jos vaan yrittäisi”

“Niin mutta siis muista nyt että mähän olen sitten tosi hidas.”

Mikä saa itsevarman ihmisen mollaamaan itseään moisesti? Toiset ihailee että wau juoksit maratonin ja minä kiirehdin vetämään maton saavutusteni alta. Varmaan se että juoksemiseen liittyy epävarmuutta, kun tällä mun tasolla liikutaan. Vaikka olen joskus saattanut luulla että olen yksin asian kanssa, nykyään tiedän että niin ei suinkaan ole. Tulokset ovat helposti verrattavissa muiden tuloksiin ja sehän se on aina vähän tuskallista kun löytyy itse aina väistämättä sieltä häntäpäästä. Tästä syystä eräs tuttuni jopa ilmoittautui juoksutapahtumaan salanimellä, koska häntä liikaa nolotti oma hitautensa ja koska tulokset ovat julkisia ja kaikkien arvosteltavissa.

Juoksemisen aloittaminen aikuisiällä voi olla vaikeaa, etenkin jos ei ole lapsuuden yleisurheilu- tai jalkapalloharrastuksia taustalla. Itse aloitin ensimmäiset juoksukokeilut hiljaisilla metsäautoteillä, missä oli pienin todennäköisyys että kukaan näkisi. Toinen hyvä keino oli juosta pimeällä, ettei kukaan tunnistaisi tai ainakaan näkisi miten punainen olen. Koska mua siis vaan hävetti koko juokseminen niin paljon. Mitä jos en jaksakaan kymmentä metriä pidemmälle? Se varmaan näyttääkin ihan kamalalta lyllerrykseltä? Sitä riskiä en voinut julkisesti ottaa. Pitkä matka on tultu siihen että juoksen nykyään kaikista mieluiten keskellä kirkasta päivää ja ihan sinut olen tekemään sen myös julkisella paikalla. Vauhti ei ole dramaattisesti muuttunut, mutta se on paljonko välitän mitä muut ajattelee ja etenkin se että itse en pidä omaa juoksemistani enää nolona. Minäkin olen juoksija - koska juoksen.

Kyllä täällä hitaiden keskellä on vielä tilaa! (HCR 2014)

Vaikka juoksu sujuu jo päivänvalossa, en edelleenkään osallistu mielelläni kauhean pieniin tapahtumiin. Jos sen teen (triathlonien kanssa tämä asia on tullut eteen nyt pari kertaa) selaan etukäteen edellisvuosien tuloslistoja, ja laskeskelen onko siellä ketään lähimainkaan mun tasoista. Haluan varmistua etten tule yksin maaliin puoli tuntia kaikkien muiden jälkeen. Viimeisenä ehkä, ok, mutta mielellään edes nyt suunnilleen ennen kuin muut kisaajat ovat ehtineet jo suihkun kautta kotiin. Niin se kuitenkin pääsääntöisesti menee, että mitä pienempi tapahtuma, sitä kovempitasoista on porukka, sillä aina ensin liikkeelle lähtevät ne joilla ei ole mitään epäröitävää oman vauhtinsa suhteen.

Muistan lukeneeni Juoksija-lehdestä kolumnin, jossa sanottiin että suomalaiset ovat suorittajakansaa ja se pätee myös juoksijoihin. Jos et ole nopea juoksija, et todennäköisesti juokse ollenkaan tai ainakaan et tee sitä julkisesti tapahtumissa. En muista tarkkoja lukuja, enkä tuota kolumnia nyt löytänyt, mutta tyyliin Helsingin maratonilla sijoitut viimeiseen kolmannekseen ajalla jolla New Yorkin maratonilla olisit ensimmäisessä neljänneksessä. Helsingin maratoninkin kasvupotentiaali piilee siellä, että miten ne hitaatkin saataisiin rohkaistua mukaan! (On tässä petrattu, etenkin puolimaratoneilla, mutta kyllä edelleen yli neljän tunnin juoksijoille olisi Helsingin maratonilla tilaa).

Suoraan sanottuna tämä suomalainen suorittaja-juoksijakunta on saanut itsenikin  kuvittelemaan, että ei niitä hitaampia ihmisiä vaan ole tässä maailmassa olemassa. Että tuo tapahtumiin lähtevä osallistujajoukko jotenkin edustaisi koko maailman kunto- ja vauhtijakaumaa, jolloin olisin itse vääjäämättä sitä pohjasakkaa. (Huom, tämä ei siis todellakaan pidä paikkaansa.) Siihen päälle kun lukee pari blogipostausta jossa kerrotaan että "parin viikon treenillä juoksin ensimmäisen puolimaratonini kahden tunnin pintaan”, niin tuo mielikuva vahvistuu entisestään. Ei sillä etteikö niitä kovia aikoja saisi ja pitäisi hehkuttaa (todellakin pitää!), vaan sillä että harvemmin kukaan ääneen puhuu noista yli 2,5 h ajoistaan mitään. Siis niistä harvoista jotka sinne tuon tasoisena edes lähtee juoksemaan. 

Kehtaavatkin näyttää noin tyytyväisiltä vaikka noin hitaasti juoksevat. Törkeää! (Berliinistä 2014.)

Ihan kuin tässä suorittajayhteiskunnassa ei olisi vielä tarpeeksi vaikeaa olla hidas juoksija ihan oman itsensä kanssa, niin sitten tulee vielä nettikommentaattorit kertomaan että kenenkään ei pitäisi edes lähteä puolimaratonille jos ei meinaa kahta tuntia alittaa. Kyllähän kaksi tuntia nyt onnistuu keneltä tahansa ja sen ylittävät ajat voidaan laskea konttaukseksi?

Se on niin helppoa ja kivaa istua kotisohvalla ja nakuttaa nettiin mitä idioottimaisempia kommentteja. Hieman enemmän aktiivisuutta vaatii terassilla kaljatuoppi kourassa puhuminen, kuinka itse alittaisi treenaamatta maratonilla neljä tuntia. Arvatkaapa mikä sen sijaan ei ole helppoa? Tyhjien puheiden lunastaminen. Maratonin juokseminen. Berliinissä meidän henkkoht kannustajat olivat kuunnelleet tuopin ääressä istuvia suomalaismiehiä, kuinka kenen tahansa neljään tuntiin tuon pitäisi juosta, hekin siitä puhuvat keskenään joka vuosi kuinka ensi vuonna voisivat sen omalta kohdaltaankin todistaa. Eivät ollenkaan käsittäneet miten jollain muka voi mennä 5 tai 6 tuntia, kyllä ei ole osattu treenata. Jep jep, antaa mennä vaan pojat! Miten olisi ensi vuonna? Ja pahoittelut omasta puolestani kaikesta siitä kärsimyksestä joka meidän yli viiden tunnin juoksijoiden katsominen teissä aiheutti.

Olenpa sellaisenkin tarinan kuullut - ja tämä on omasta mielestäni näistä kaikista järkyttävin - että keskellä kirkasta päivää aikuinen mies ohittaa hitaan lenkkeilijän ja heittää hauskan sarkastisen kommentin “ei tartte niin lujaa mennä.” Tosi hyvä läppä!! Mä en kertakaikkiaan voi ymmärtää minkä takia tuollainen solvaus piti saada sanottua. Kyseisen lenkkeilijän hyvin orastava juoksuinto loppui muuten siihen.

Hei törpöt. Asteikolla 1- 10, kuinka onnellisia nyt olette kun saitte jonkun hyvin orastavan juoksuharrastuksen torpattua? Ja tarkalleen ottaen miten se teitä häiritsee että juoksutapahtumissa tai kaduilla on mukana myös hitaampia juoksijoita?

Mainittakoon vielä, että harvoin asiasta oikeasti tietävä (ts. juoksija itsekin) toisen vauhdeista irvailee. Itse en ole törmännyt tälläiseen ikinä. Siinä mielessä siis sekin on ihan ok, että uskaltautuu juoksutapahtumaan ja sijoittuu viimeiseksi. Ei ne juoksijakollegat siellä sulle naura eikä lyttää - päinvastoin! Juoksupiireissä yleensä ymmärretään että ihan yhtä suuria sankareita ovat ne, jotka taistelevat puolimaratonin maaliin kolmen tunnin pintaan kuin ne 1,5 tuntiin juoksevat. Monesti niitä kolmen tunnin tyyppejä pidetään jopa suurimpina sankareina. Kyllä ne on ennemminkin niitä sohvanpohjan tyyppejä, jotka huutaa kovimpaan että eihän tuo ole homma eikä mikään. He eivät tiedä asiasta yhtään mitään eikä heidän mielipiteellään siten ole tähän asiaan yhtikäs mitään merkitystä. Faktahan nyt kuitenkin vaan on se, että ihan sama miten hidas on, on silti voittanut a) itsensä ja b) kaikki sohvaperunat.
 

Juoksuharrastus on hyvä harrastus ja se tuo elämään paljon muutakin kuin kulutettuja lenkkareita. Juokseminen on itsensä voittamista. Liikunnan iloa. Itsestään oppimista. Mahdottomalta tuntuneen tavoitteen saavuttamista. Endorfiineja. Sivutuotteena myös oman terveyden edistämistä. Hyvää mieltä. Ja paljon paljon muutakin. Ja se on ihan kaikille avoin laji.