keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Pipon löysäämisestä ja liikunnan ilosta

Mä oon pyöritellyt tässä viime aikoina paljonkin ajatusta että ensi vuodelle en kyllä ilmoittaudu nyt mihinkään kisaan tai tapahtumaan. Saatan ilmoittautua sitten kesän kynnyksellä jos siltä tuntuu, mutta en suunnittele sitä näin kaukaa. Mulla nimittäin on nyt viimeiset neljä vuotta ollut aina tiedossa mikä on seuraava tavoite - siis koko sen ajan kun olen aktiivisemmin alkanut liikkua - ja nyt tuntuu siltä että tarvin siitä lomaa.

Tämä tavoitehomma lähti liikkeelle varmaankin siitä että kun ensimmäisen kerran ilmoittauduin puolimaratonille, sai se mut pitämään juuri opitusta tai oppimaisillaan olevasta uudesta liikuntarytmistä kiinni (joka oli siinä vaiheessa ennenkuulumatonta) ja sitten olenkin pitänyt edessä häämöttävää tavoitetta vähän niinkun pakollisena oman motivaationi kannalta. Vuosien varrella tavoitteet on kasvaneet puolimaratonista maratoniin ja triathlonin pikamatkoista perusmatkaan. Luonnollinen jatkumo olisikin tästä jatkaa kohti puolimatkan triathlonia (1,9 km uinti, 90 km pyöräily, 21,1 km juoksu) vaan enpä aio sellaista päätöstä tehdä nyt.


Liikuntatapahtumathan on tosi kivoja ja se on tai ainakin pitäisi olla se pääsyy miksi niihin minäkin osallistun. Ne on hyviä tavoitteita kuntoilijalle, jolla saa motivaatiota ylläpidettyä silloinkin kun sataa tai muutenvaan ei niin huvittaisi. Nyt kuitenkin kun itsellä näitä tapahtumia on kertynyt jo vähän enemmän plakkariin, niin huomaan piponi kiristyvän. Se onkin ihan sivuseikka että tapahtumissa on kiva tunnelma, kun täytysi juosta oma ennätys. Aina pitää parantaa edellisestä. Ei riitä enää puolimaratonin maaliintulo, kun sinne nyt on päästy jo monta kertaa aiemminkin. Toisella maratonillakin pitäisi tottakai juosta kovempaa kuin ensimmäisellä. Ja koska tämä ei ihan itsestään tapahdu, niin treeniä pitää suunnitella sen mukaisesti että tavoitteisiin päästään. Tai jos ei sitä omaa ennätystä jostain syystä tule, niin puolimaratonin maalissa päällimmäisenä tuntemuksena onkin pettymys itseensä. Vaikka herranjumala sentään juoksi juuri 21,1 km!!

Nyt onkin mun päässä alkanut pyöriä kysymys että miksi? Miksi ihmeessä mun pitäisi juosta kovempaa? Miksen vaan keskity tapahtumissa nauttimaan tunnelmasta, kun en minä kyllä ikinä tule kärkisijoista taistelemaan. Enkö nyt voisi vaan hyvällä omallatunnolla hipsutella treeneissäkin siellä omalla mukavuusalueella, koska se on se mistä minä tykkään! Tykkään myös välillä juosta erilaisia vetotreenejä, sellaisia jotka on helppo muistaa ulkoa ja toteuttaa. Tykkään erilaisista liikuntatapahtumista, luonnosta, uusista elämyksistä ja lajikokeiluista. Tykkään myös nähdä kehitystä omassa jaksamisessa, mutta en tykkää siitä että sairaalloisesti joka lenkin jälkeen pitää tutkia dataa ja pettyä omaan lenkkiinsä jos se ei mennytkään kovempaa kuin edellinen. En tykkää tasavauhtisista vauhtikestävyyslenkeistä enkä etenkään tykkää lenkeistä joissa pitää kokoajan tuijottaa Ambittia ranteesta että pysyykö nyt vauhdit ja sykkeet tietyllä alueella. Enkä tykkää siitä että jos mua nyt justiinsa huvittaisi vaan pyöräillä joka päivä, niin mun on vaan mentävä välillä myös juoksemaan, koska maraton.



Tähän asti olen ainakin ajatellut olevani niin mukavuudenhaluinen, että pelkään ilman tavoitteita laiskistuvani sohvan pohjalle.  Olen jopa melko varma, että ellen olisi jo kesällä 2014 ilmoittautunut tämän vuoden HHM:lle, niin olisin varmaan nytkin paljon huonommassa kunnossa. Siihen nimittäin piti ottaa sellaista niskaotetta treeniin vähän väkisin Lontoon elämän hakiessa vielä muutenkin uomiaan. Niinkuin totesin tuossa pari postausta sitten, en ole se tyyppi joka vaan luonnostaan rakastaa lähteä juoksemaan joka päivä aina ja ikuisesti, vaan rytmiin pääseminen ja siinä pysyminen on mulle kaiken a ja o.

Mutta kyllähän minä olen tässä vuosien varrella oppinut miten loistava olo kaikenlaisesta liikunnasta tulee ja miten kivoja eri juttuja on tarjolla. Olen oppinut paljon treenaamisesta niin teoriassa kuin käytännössä, osaan itsenäisesti tehdä monenlaisia eri treenejä niin juosten kuin salilla. Olen opetellut uimaan vaparia, uskaltautunut triathlonin pariin, löytänyt vauhdin maantiepyörän selästä ja tutustunut näiden lajien parissa kivoihin uusiin tyyppeihin. Olen myös ylipäänsä tottunut siihen että joka viikko jonkinlaista liikuntaa tulee harrastettua. Jos ei tule, niin kyllä sen omasta olotilasta sitten aika äkkiä huomaa ja viimeistään seuraavalla viikolla on jotain tehtävä. Lähtökohdat on siis huomattavasti erilaiset kuin silloin neljä vuotta sitten ensimmäiselle puolimaratonille ilmoittautuessa.


Mun asenne yleisesti elämässä on että kaikki on saavutettavissa - tiedän faktana että kyllä minäkin sen ironmanin pystyn läpäisemään, jos sitä päädyn tavoittelemaan. Tätäkin kirjoittaessani huomaan että oma tavoitteellisuus yrittää puskea pinnalle. Että eihän sieltä omalta mukavuusalueelta saa optimaalista kehitystä, enhän minä voi sellaista edes kirjoittaa että haluaisin vaan sillai mukavasti hölkötellä. No ei ehkä saa, mutta tämä on kuitenkin vain harrastus ja tämä on vain elämää. Ja elämästä pitää nauttia! :)  Ironmanin aika ei siis ole juuri nyt. Nyt mun on aika relata näitten tavoitteiden kanssa ja luottaa itseeni että kaikki kuntoilut ei jää hamaan historiaan heti kun ei ole pakko - luottaa siihen että liikunnan ilo kyllä kantaa.

Koko tähän tekstiin sain lopullisen inspiraation kaimani Hannan Sporttaillaan -blogista. Hannan meiningissä on kaikkea sitä mitä ihannoin nyt. Tehdään asioita liikunnan riemusta ja rennolla otteella ja ilolla, ilman mitään turhan tarkkoja seurattavia ohjelmia. Ei ulkonäkö- eikä suorituskeskeisesti, mutta kuitenkin niin, että välillä haastetaan itseä ja kokeillaan uusia juttuja. Ja tällä rennolla ja hyvällä meiningilläkin Hanna on siinä kunnossa että juoksee kokonaisen polkumaratonin tosta noin vaan ja aiemmin kesällä meni tunturissa 55 km ultrajuoksu! Mä oon ihan Hannan fani :D



Viime viikkoina on blogeissa paljon jo puhuttu tavoitteista vuodelle 2016. Nyt onkin se aika vuodesta, kun niitä suunnitellaan. Joten, sanottuani kaiken tämän, tässä mun tavoitteet vuodelle 2016: 

Haaveilen uusista elämyksistä. Että pääsisin taas ensimmäistä kertaa sitten ylä-aste aikojen suunnistamaan ja että pääsisin kokeilemaan swimrunia ja pyöräilemään pitkiä ihania maantielenkkejä. Ja melomaan! Joku hauska seikkailu-urheilutapahtuma houkuttelisi myös ja kaikki hyvän mielen Pirkan kierroksen tapahtumat (paitsi hiihto!:D). Haluaisin päästä vaeltamaan upeisiin maisemiin ja haluaisin enemmän siirtää juoksemista maanteiltä poluille. Lisäksi ainakin teoriassa houkuttelisi myös maastopyöräily! Saatan olla siihen touhuun kyllä liian mamis mutta haluaisin kokeilla. ;)

Triathloniakaan en aio missään nimessä unohtaa, koska se tarjoaa niitä hienoja elämyksiä mulle edelleen. Katsotaan sitten lähempänä kesää että mihin matkaan kunto kestää. Sellainen liikunnan ilolla luotu kunto!

Koko tekstin kuvituksena sitä fiilistä millä lähdetään tästä eteenpäin.

9 kommenttia:

  1. Toi on kyllä ihan totta, pitäisi osata olla tyytyväinen siihen tunteeseen mikä tulee maaliviivan ylittämisestä ja siitä osallistumisen riemusta. Itsellä kävi sillä tavalla, että päätin heittää kaikki aika tavoitteet roskikseen, ja määrittää ennemmin sitä kautta suorituksen, että jos mun tunne on, että nyt meni niin hyvin kun vaan voi. Niin silloin olen tyytyväinen myös loppuaikaan. Oma laji kun on triathlon, niin tämä ajatus menee muotoon "Jos kaikki osuudet menee sillä tavalla, että tunne on JES! Niin olen varmsti tyytyväinen myös maalissa."
    Olenkin luvannut, etten enää ikinä aseta ensimmäistäkään aikatavoitetta. Kun samalla pitää muistaa se, että kuntoilijallakin se huonopäivä voi osua kisapäivälle, jolloin kaikki menee vaan mönkään, eikä mikään tunnu onnistuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Tuo aika on liian helppo asettaa tavoitteeksi, kun on se helpoiten mitattava asia ja ainut mittari millä voi vertailla tuloksia omiin aiempiin tai muiden tuloksiin. Etenkin tälläisellä insinöörisluonteella meinaa nuo numerot saada vähän liian suurta painoarvoa, kun kuitenkin aivan tavallisesta kuntoilijasta on kysymys. Tästä eteenpäin siis aikatavoitteet roskiin! :)

      Poista
  2. Eikäää!!! Voi kaima sentäään! Tässähän ihan liikuttuu ;)! Mahtavaa, jos mun asenne välittyy sinne ruudun toiselle puolelle ja se saa ajattelemaan omiakin liikuntatottumuksia ja herättää ajatuksia :)

    Ei yhtään hullummalta kuulosta pieni pipon löysääminen.. itellä on ainakin vaan motivaatio noussut, kun tavoitteena ei ookaan tietty aika tai sellainen, vaan elämyksien hakeminen :)! Polkujuoksu ja etenkin suunnistus ovat auttaneet itsellä tässä ajatusmaailmassa... vois toimia sullakin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi ajattelinkin että en vinkkaa tästä erikseen mitään vaan odotan ensin jos löydät tämän maininnan täältä itse :) Tuollaisia sun kaltaisia esikuvia maailma tarvitsee kaiken tämän suorittamisen keskelle! Niin hullulta kun se toisaalta kuulostaakin, niin kyllä mä nyt tässä jonkinlaisen ahaa-elämyksen koin. :D Sun hyvinvointi-postaus oli yks avain tähän, olin samansuuntaisia ajatuksia pyöritellyt tässä viime aikoina!

      Kyllä uskon että nuo suunnistus ja polut varmasti auttaisi muakin :)

      Poista
  3. Tuo liikunnan ilon merkitys on niin totta. Vain sellaista (liikuntaa) jaksaa harrastaa pidemmän päälle, joka tuottaa edes hitusen tuollaista flow-kokemusta eli sisäistä motivaatiota ja hyvää fiilistä. Toki tympäisee joskus lähteä sateessa ja pimeässä lenkille, mutta mulla auttaa ainakin se, kun mietin, etten ikinä oo katunnu lenkiltä palattuani sinne lähtemistä :)
    Anneli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Uskon kyllä myös siihen että jos sohvaperunasta haluaa aktiiviseksi kuntoilijaksi, niin uusia tapoja pitää ensin erikseen opetella ja silloin joku seurattava ohjelma toimii. Mutta siinä kohtaa kun on jo normaalia että tulee lähdettyä liikkumaan voi enemmän luottaa omaan fiilikseen. Ja mulla ainakin fiilikset vaihtuu kausittain että mitä lajia haluaisi harrastaa, talvella se painottuu enemmän ryhmäliikuntoihin ja saliin yleensä, kesällä juoksuun ja pyöräilyyn :)

      Poista